Valtaosa rautakautisesta esineistöstä on hautalöytöjä. Asuinpaikkoja on tutkittu toistaiseksi vain muutamia. Suomen rautakausi jaetaan jaksoihin, jotka on määritetty ns. johtomuotojen eli vain rajallisen ajan yleisessä käytössä olleiden korujen ja aseiden perusteella. Jaksojen nimitykset on omaksuttu muualla Euroopassa käytetyistä nimityksistä.

Polttokenttäkalmistoa kaivetaan Hauhon
Kalomäellä.
Museovirasto
Rauta on aikaisempia raaka-aineita kestävämpi ja monipuolisempi työkalu- ja aseaines. Sen käytön nopeaan yleistymiseen vaikutti ratkaisevasti mahdollisuus valmistaa yksinkertaisia työkaluja kotimaisesta suo- ja järvimalmista. Varsinainen raudan poltto tapahtui luultavasti asuinpaikan läheisyydessä tarkoitusta varten rakennetussa uunissa. Sula rauta valutettiin erilleen. Raudan määrä oli hyvin pieni verrattuna syntyneeseen kuonamäärään. Raudanvalmistuspaikat löytyvätkin usein juuri kuonan perusteella. Raudanvalmistustaito omaksuttiin maan eri osissa suunnilleen samanaikaisesti. Oppi lienee kuitenkin saatu eri tahoilta - idästä, etelästä tai lännestä - sieltä, mihin asukkailla oli entuudestaan yhteyksiä. Maamme vanhimmat tunnetut raudanvalmistuspaikat ovat lähes yhtä vanhoja kuin ensimmäiset rautaiset tuontiesineet.
Esiroomalainen aika 500 eKr. - 0
Kirveitä
esiroomalaiselta ajalta.
MuseovirastoOlot Keski-Euroopassa aiheuttivat vanhojen kauppayhteyksien katkeamisen, mikä näkyy löytöjen määrän vähenemisenä koko pohjoisessa Euroopassa. Vainajat varustettiin vain vähin hauta-antimin. Usein haudat olivat kokonaan esineettömiä. Aikaisemmin arveltiin maan lähes autioituneen, mikä ei pitäne paikkaansa. Osaltaan myös ilmaston huononeminen on vaikuttanut taloudelliseen tilanteeseen. Esineistöstä päätellen yhteydet Viroon ja Baltiaan olivat olemassa. Siitä kertoo esimerkiksi Pernajasta löytynyt kauppiaan varastokätkö, johon kuuluu ns. tappikirveitä, keihäänkärkiä sekä sirppejä ja viikatteita. Rannikolla ja sisämaassa oli oma erilainen kulttuurikehityksensä. Rannikolla pääasiallinen toimeentulo saatiin merestä. Osoituksena raudanvalmistuksesta löytyy asuinpaikoilta rautakuonaa. Joillakin asuinpaikoilla on jälkiä asumuksista, joiden seinät on tilkitty savella. Esineistö on yleensä vaatimatonta. Metalliesineet ovat harvinaisia. Haudat ovat tavallisesti matalia röykkiöitä. Yleensä niistä löytyy vain keramiikkaa.
Sisämaan asutus jatkoi itäisen pronssikulttuurin perinteitä. Sinne raudanvalmistustaito levisi samaan aikaan kuin rannikolle. Asuinpaikat olivat usein samoilla paikoilla kuin kivikaudella. Samaan aikaan kuin rannikolle raudanvalmistustaito levisi sisämaan asukkaiden keskuuteen. Maamme vanhimmat rauta-aseet, kaksi käyrää itäistä "sapelia" on löydetty Savukoskelta. Vanhimmat malminsulatusuunit, ajalta 200-300 eKr., tunnetaan pohjoisesta.
Vanhempi roomalaisaika 0 - 200 jKr.
Muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet, kuten lasiset juomasarvet ja pronssiset viinikauhat, ovat löytäneet tiensä Suomeen asti, joten ajanlaskumme alun ensimmäisiä vuosisatoja voidaan meilläkin nimittää roomalaisajaksi.
Lasinen juomasarvi Laitilan Soukaisista on provinssiroomalaista valmistusta.
MuseovirastoRautakautinen kulttuuri vakiintui rannikolla. Asutuksen merkkinä ovat kalmistot. Sen sijaan asuinpaikkoja tunnetaan vähän. Kalmistot sijaitsevat yleensä jokien suuseuduilla. Metalliesineistö oli enimmäkseen tuontia, korut lähinnä Baltiasta ja aseet läntisiltä germaanialueilta. Rannikolle lienee tullut pieniä siirtolaisryhmiä muualta Itämeren alueelta. Sisä- ja Pohjois-Suomen väestö jatkoi perinteistä elintapaansa.
Rannerenkaita vanhemmalta roomalaisajalta.
Museovirasto
Kaularenkaita vanhemmalta roomalaisajalta.
MuseovirastoVanhaa perinnettä ovat yleensä kivistä ja maasta kootut röykkiöhaudat. Röykkiöissä on sekä poltto- että ruumishautauksia. Uutta ovat kivistä tehdyt suorakaiteenmuotoiset kehät eli tarhat, joihin vainajat on haudattu poltettuina tai polttamatta. Kalmistokiveykset voivat olla myös matalia, rakenteettomia kenttäkalmistoja, joihin on haudattu sekä poltettuja että polttamattomia vainajia. Lounais-Suomessa esiintyy ruotsalaistyyppisiä palokuoppahautoja, joissa polttohautausjäännökset on peitetty maahan kaivettuun kuoppaan, joskus savi- tai puuastiassa. Hautakuopan katteena voi olla laattakivi.
Nuorempi roomalaisaika 200 - 400 jKr.
Nuoremman roomalaisajan kuluessa kalmistoja ilmaantui myös sisämaahan, Satakuntaan ja Hämeeseen. Uudellemaalle on ilmeisesti muuttanut väkeä Virosta. Lounaisosissa taas oli havaittavissa yhteyksiä Skandinaviaan. Pohjanmaan asutusalue muodostaa oman erillisen ryhmänsä. Emalikoristeinen hevosenkengän muotoinen solki Vesilahdelta.
MuseovirastoSuurin osa esineistä oli yhä tuontia Itämeren piiristä, sekä Baltiasta että germaanisilta alueilta. Joukossa on ylellisyystavaroita kauempaakin. Huomattava osa Suomen rautakautisista kultalöydöistä on tältä ajalta. Löytöjen kuvastama vauraus on ehkä perustunut turkiskauppaan. Nuolenkärkien yleisyys lienee osoitus metsästyksen merkityksestä. Erämaiden lisääntyneestä käytöstä ovat osoituksena sieltä löytyneet esineet ja yksinäiset haudat. Polttohautaus vakiintui, mutta muuten hautamuodot ovat entiset.
Nousiaisista 1770 löydetty kultainen kaularengas on hienoin ja
kallein Suomesta löydetty rautakautinen esine.
Rengasta säilytetään Statens historiska museumissa Tukholmassa.
Museovirasto
Kansainvaellusaika 400-575 jKr.
Maanviljelysasutuksen alue laajeni etenkin sisämaassa ja löydöt kertovat varallisuuden kasvusta. Uudet kauppareitit vaikuttivat varsinkin Etelä-Pohjanmaan taloudelliseen nousuun mikä näkyy esim. kultaesineiden määrässä. Germaanialueilta peräisin olevia ylellisyysesineitä löytyy jo Pohjanlahden perukoilta sekä Suomenlahden itäosista ja Laatokalta.
Monet korumuodot olivat yhä kotoisin Baltiasta, mutta yhteydet Skandinavian länsiosiin toivat aineistoon uutta ilmettä. Aseistus oli yleispiirteiltään germaanista ja germaaneilta omaksuttiin myös tapa varustaa vainajat lukuisin asein. Tämä lienee ollut mahdollista kotimaisen raudanvalmistuksen ja asetuotannon ansiosta.
Tavallisin hautamuoto oli usein yhden tai useamman suurehkon keskuskiven ympärille koottu maansekainen kiviröykkiö. Alunperin se lienee tehty vain yhtä hautausta varten, mutta siihen voitiin haudata myöhemminkin.
Kullatut korunapit ovat koristaneet
kansainvaellusaikaista miehenpukua Pohjanmaalla.
Museovirasto
Suomessa muotoutui merovingiaikana omaleimainen kulttuuri, jonka alue laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Sille ovat ominaisia paljon kalliita aseita sisältävät haudat, mikä on osoitus vauraudesta.
Monet keihäänkärjet, väkipuukot (skramasaksit), heittokeihäät (angot) ja kilpien suppilonmuotoiset kupurat ovat kotimaisten aseseppien tekoa. Hienoimmat aseet olivat kuitenkin tuontia. Miekkojen säilät lienevät pääasiassa mannermaista työtä, mutta kahvoja on voitu tehdä täälläkin. Korujen esikuvat ovat usein olleet ulkomaisia, mutta niitä on muunnettu oman maun mukaisiksi. Niistä kehittyi kansallinen suomalainen muoti.
Merovingiaikaisia helmiä Vöyristä.
MuseovirastoYleisin hautaustapa oli yhä polttaminen ja hautaaminen röykkiöön tai kenttäkalmistoon. Viimeksi mainittuun saatettiin vainajan palaneiden luiden sirut ja hänelle mukaan annettu esineistö sirotella hyvinkin laajalle alueelle. Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueella, vainajat kuitenkin haudattiin 500-luvulta lähtien maakuoppaan. Tämä lienee kristillisyyden heijastumia maassamme, sillä ruumishautauksen uusi tuleminen liittyy Manner-Euroopassa kristinuskon leviämiseen.
Isonkyrön Orismalan kylässä sijaitsevan Leväluhdan suonsilmäkkeestä löytyneet ihmisen luut ovat herättäneet huomiota jo vuosisatojen ajan. Varhaisin tieto paikasta on vuodelta 1674. Leväluhtaa on tutkittu useaan otteeseen, viimeksi 1980-luvulla. Paikalta on löytynyt noin sadan vainajan jäännökset. He ovat olleet lyhytkasvuisia: miesten keskipituus on 158 cm ja naisten 147 cm. Mukana on niin lapsia kuin vanhuksia. Kaikki on upotettu suonsilmäkkeeseen merovingiajalla, 600-650 jKr. Samalta ajalta ovat myös suosta löytyneet esineet, korut ja pronssikattila sekä eri-ikäisten eläinten jäännökset. Tätä Suomessa erikoislaatuista muinaisjäännöstä tutkijat ovat tulkinneet eri tavoin. Toistaiseksi se kuitenkin on jäänyt arvoitukseksi.
Viikinkiretket heijastuvat myös Suomen myöhäisrautakautisessa kulttuurissa. Jo 700-luvun lopulla oli kauppa vilkastunut Itämeren piirissä. Kaupunkimaisia yhteisöjä alkoi syntyä ja poliittinen järjestelmä kehittyä sekä Pohjanmeren piirissä että idäntien varressa, mitä pitkin hopeaa virtasi Pohjolaan. Vilkastuneesta kaupasta todistaa eri suunnilta peräisin oleva tai vaikutteita saanut esineistö. Miekkojen säilät (teräosat) ovat usein tuontitavaroita frankkilaisalueelta, missä on tehty myös monien kahvaosat. Ajalle tyypillisiä olivat raskaat pronssikorut, joista yleisimpiä olivat pyöreät kupurasoljet.
Kuusamon Lämsän hopea-aarteen solkia, kaularenkaita, rannerenkaita ja kirvesriipus.
MuseovirastoSuomessa on viitisenkymmentä hopealöytöä, jotka sisältävät hopearahoja, -koruja tai niiden katkelmia, joskus myös raaka-ainekappaleita eli harkkoja. Näitä aarteita on löydetty lähinnä rautakauden lopun ns. kiinteän asutuksen piiristä, paitsi Vakka-Suomesta ja Kokemäenjoen alueelta. Pohjois-Suomen aarteet näyttävät jäävän pysyvän asutuksen ulkopuolelle. Hopea yleistyi Pohjolassa vasta 800-luvulla, jolloin itämaisia hopearahoja alkaa esiintyä löydöissä merkkinä viikinkien idäntien avautumisesta. Vuosituhannen vaihteessa länsimainen, lähinnä Englannista ja Saksasta tuotu hopea syrjäytti itäisen hopean. Hopeaa käytettiin maksuvälineenä painon mukaan jo ennen varsinaista lyötyä rahaa. Hopean punnitsemiseen käytettyjä vaakoja ja punnuksia tunnetaan sekä haudoista että aarrelöydöistä. Pohjoismaissa rahanlyönti sai alkunsa 900-luvun viime vuosikymmeninä. Kotimaisia hopearahajäljitelmiä on tavattu 1000-luvun alun haudoista Länsi-Suomesta.
Hopeafiligraanilintu Hattulan Luurilan hopea-aarteesta.
MuseovirastoSuomessa asutus tihentyi erityisesti Savo-Karjalassa, mutta samalla kalmistojen osoittama asutus katosi Uudeltamaalta ja Pohjanmaalta. Hautalöytöjen perusteella vauraus tasaantui, tai sitten johtavien ryhmien aseman vakiintumisen myötä ei asemaa enää tarvinnut ilmaista rikkailla hauta-antimilla. Viikinkiaikaisesta löytöaineistosta päätellen vallitsi kiinteästi asutulla alueella yhtenäinen kulttuuri.
Viikinkiaikaisia miekkoja.
Museovirasto
Ristiretkiaika 1025 - 1300 jKr.
Hopeinen risti
Maarian Taskulasta.
MuseovirastoSuomen naapurialueet olivat 1000-luvulle tultaessa kääntyneet kristinuskoon. Skandinavian kuningaskuntien laajenemispyrkimykset suuntautuivat itään, missä Novgorod oli nousemassa keskeiseksi kauppapaikaksi ja muodostumassa valtioksi. Itämeren piirissä ja Lapissa oli käynnissä poliittinen kilpailu, mikä ulottui Suomenkin alueelle ja heijastui ristiretkiajan esineellisessä kulttuurissa. Länsi-Suomi suuntautui länteen ja Savo-Karjala itään. Häme erottautuu sekä itäisten että läntisten esinemuotojen risteämisalueena. Erämaat olivat eri suunnilta tulevan nautinnan kohteena.
Koristettu miekan kahvaosa
Kaukolan Kekomäestä.
MuseovirastoSuomessa kristillinen kirkko sai vähitellen jalansijaa, mikä näkyi esineettömän hautaustavan leviämisenä. Kiinteän maanviljelysasutuksen alue oli suunnilleen sama kuin viikinkiaikana, mutta asukasmäärät näyttävät lisääntyneen varsinkin Karjalassa. Korut kevenivät. Länsi-Suomessa yleisiä olivat pienet hevosenkengänmuotoiset soljet. Savossa, Karjalassa ja myös Hämeessä olivat muotia soikeat kupurasoljet.
Soikeita kupurasolkia käytettiin olkasolkina
naisten puvuissa ristiretkiajalla Hämeessä ja Itä-Suomessa.
Museovirasto
Linturiipukset olivat itäistä tuontia.
Museovirasto
Kuhmoisista löytynyt Hansavati.
Museovirasto
Ahvenanmaan asutus on jatkunut yhtäjaksoisena pronssikaudesta nykypäivään. Vanhemman rautakauden kuluessa (500 eKr. - 500 jKr.) tapahtui vähitellen siirtymistä hylkeenpyynnistä ja kalastuksesta viljelyn ja pyyntielinkeinot yhdistävään talousmuotoon. Suuri osa vanhemman rautakauden kalmistoista sijaitsee vielä meren äärellä, mutta hautaröykkiöitä on tavattu myös saarten sisäosista myöhempien peltoaukeiden läheisyydestä.
Vuoden 500 vaiheilla Ahvenanmaan yhteydet länteen vilkastuivat. Käyttöön tuli myös uusi hautamuoto, hautakummut. Hautamuodon muuttuminen saattoi olla seurausta laajamittaisesta Keski-Ruotsista lähteneestä uudisasutuksesta. Vanhan ja uuden hautamuodon esiintyminen samoissa kalmistoissa saattaa merkitä "kolonisaation" tapahtuneen yhteisymmärryksessä vanhan väestön kanssa. Ahvenanmaalla pakanallinen hautaustapa näyttää päättyneen 1000-luvulla. Esinelöydöt osoittavat kuitenkin asutuksen jatkuneen seuraavien vuosisatojenkin ajan ja keskiaikainen asutus on siten kehittynyt suoraan rautakautisen asutuksen pohjalta.
Vanhimmat varmat todisteet maanviljelystä maassamme ovat kivikauden lopulta ja pronssikaudelta. Varhaisimmat viljalajit olivat ohra ja vehnä. Ruis ilmaantui tänne jo ennen ajanlaskun vaihdetta, kauraan tutustuttiin rautakaudella. Pyyntielinkeinot olivat vielä rautakaudella ja myöhemminkin hyvin tärkeitä. Maatalouden merkitys kasvoi kuitenkin jatkuvasti. Aluksi viljely perustui kaskiin, joiden rinnalla lienee ollut vähäisiä raivattuja peltoja. Karjan lisääntyminen tuotti lantaa peltojen höystöksi ja peltoviljely alkoi alueittain vakiintua keskisellä rautakaudella. Kotieläiminä tunnettiin jo pronssikaudella koiran lisäksi lehmä, sika, lammas ja vuohi. Hevosten varusteita ilmestyy löytöihin vasta keskisellä rautakaudella. Kanat olivat jo viikinkiajalla suhteellisen tavallisia. Niihin aikoihin on taloissa ollut jo kissojakin.
Viikate ja sirppejä.
Museovirasto
Kuolaimia.
MuseovirastoEränkäynti on ollut olennainen osa suomalaista kulttuuria vielä historiallisellakin ajalla. Muinaissuomalaisen talonpojan talousalueeseen kuului peltojen, kaskien, niittyjen ja laitumien ohella eräalue, jota hyödynnettiin monipuolisesti metsästämällä, kalastamalla, kaskeamalla ja käymällä kauppaa erämaiden asukkaiden kanssa. Viikinkiajalla Euroopassa kasvoi turkisten ja muiden erätuotteiden kysyntä, mikä vilkastutti eränkäyntiä. Metsästystä harjoitettiin jousella ja nuolella, keihäällä, ansoilla sekä pyyntikuopilla.
Atrain sekä ongenkoukkuja.
MuseovirastoVaikka rautakauden maataviljellyt ja erätaloutta harjoittanut väestö on ollut omavaraista, ovat tietyt tarpeet edellyttäneet erikoistaitoja, -tietoja ja -välineitä. Erikoistuneita seppiä, pronssinvalureita, puuseppiä ja savenvalajia on ollut kautta rautakauden.
![]()
Soikeita tuluskiviä (vas.) kannettiin vyöllä tulentekoa varten rautakauden alkupuolella.
Myöhemmin tuli iskettiin tulusraudalla (oik.) piikiven avulla.
Museovirasto
Suomen rautakautisista taloista on harvoin säilynyt mitään maan pinnalle näkyvää. Ahvenanmaalaisissa taloissa oli matalat kiviperustat, jotka erottuvat matalina kohoumina. Puurakenteiset seinät tiivistettiin usein savella. Jos talo paloi, tiiviste kovettui punertaviksi kappaleiksi, joissa näkyvistä painanteista voi päätellä rakennusteknisiä yksityiskohtia.
Patsasrakenteiset talot olivat yleisiä koko rautakauden. Patsaat eli pystypaalut muodostivat kantavan rakenteen. Niistä on jäänyt maahan tukikivien ympäröimiä tummia läikkiä, paalunsijoja. Paalujen välissä oli savettua oksapunosta tai halkaistuja puita. Tulisija oli keskellä permantoa. Ahvenanmaan talojen sisäseinät olivat paalujen väliin tehtyä oksapunosta, jonka ulkopuolella oli kiviperustainen turveseinä. Lamasalvosrakenteiset talot yleistyivät nuoremmalla rautakaudella ja niiden alimmasta hirsikerrasta on maaperään voinut jäädä tumma jälki. Hirsien välissä savitiiviste on muotoutunut poikkileikkaukseltaan kolmikulmaiseksi. Kiuasmainen tulisija oli pirtin nurkassa. Lattia oli maapohjainen, savettu tai joskus kivetty. Kateaineena oli ruoko, olki, riu'ut, tuohi tai turve. Savu pääsi ulos katossa olevasta räppänästä.
Latteapesäinen sarvilusikka.
Museovirasto
Lukko ja avaimia.
Museovirasto
Rautapata ja saviastioita nuoremmalta rautakaudelta.
Museovirasto
Käsitykset Suomen rautakautisen väestön vaatetuksesta perustuvat hautalöytöinä saatuihin koruihin ja tekstiilijäännöksiin. Vanhin tunnettu vaatteen jäännös on vanhempaan roomalaisaikaan ajoitetun rannerenkaan yhteydessä säilynyt villakankaan palanen.
Enemmän vaatteiden jäännöksiä on löydöissä vasta, kun vainajia ei enää poltettu. Viikinkiajalla muotiin tulleen pronssispiraalikoristelun läheisyydessä on säilynyt jäänteitä vaatteista. Eläin- ja kasvikuituja hajottavat pieneliöt eivät näet viihdy pronssiin muodostuvien kuparisuolojen läheisyydessä. Myös haudoissa oikeilla paikoilla säilyneistä koruista voidaan päätellä pukeutumista.
Koska pronssikoristelu on ollut miesten vaatteissa harvinaista, tiedetään miesten pukeutumisesta hyvin vähän. Vainajat haudattiin yleensä juhla-asuissaan.Vaatteiden raaka-aineena käytettiin tavallisesti villaa tai pellavaa. Hamppu- ja nokkoskuitu tunnettiin myös. Langat värjättiin luonnonkasveilla. Löydöissä on jäännöksiä tuontikankaistakin kuten silkistä ja friisiläisestä verasta.
Rautakauden naisen vaatteista tunnetaan pitkähihainen aluspaita ja olkapäiltä soljilla kiinnitetty hame sekä pronssispiraaleilla koristetut esiliina ja viitta. Löydöissä on viitteitä myös päähineistä, villaisista neulakintaista sekä nahkajalkineista. Miesten pukineista tunnetaan paita, takkimekko, viitta, säärisiteet ja vyö.
Ylhäällä Kaukolan emännän esiliinan
pronssispiraalikoristelua.
Keskellä Euran Luistarin viikinkiaikaisen
puvun rekonstruktio.
Oikealla Maskun ristiretkiaikaisen
puvun rekonstruktio.
Kirkon "uusi istutus" korvaa vanhat jumalat
Rautakautisen maanviljelyskulttuurin piirissä kalmistot sijaitsivat talojen lähellä. Kalmistojen läheisyydessä on usein todettu uhri- eli kuppikiviä, joihin on koverrettu halkaisijaltaan noin 5 cm olevia, pyöreäpohjaisia kuoppia. Uskotaan, että ne liittyvät hedelmällisyysriitteihin. Eri elämänalueita varten oli lisäksi lukuisia henkiä ja haltijoita, joilta pyydettiin apua ja joille uhrattiin kiitokseksi onnistumisesta.
Lempäälän kirkon kaivauksissa löytynyt
hopeakehyksinen vuorikristalliriipus.
MuseovirastoRautakautisissa haudoissa on sekä poltto- että ruumishautoja. Niille on yhteistä esineellisyys, mikä lienee osoitus uskosta tuonpuoleiseen. Rautakauden alun haudoissa näkyy hiidenkiuasperinteen jatkuminen. Myös uusia hautamuotoja tavataan kuten Etelä- ja Lounais-Suomessa esiintyvät tarhakalmistot, mutta roomalaisajalla röykkiö vakiintuu vallitsevaksi hautamuodoksi. Röykkiökalmistoja on myös sisämaassa. Kansainvaellusajan ja merovingiajan vaihteessa syntyi uusi kalmistomuoto, polttokenttäkalmisto. Samaan aikaan Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueella, alettiin haudata vainajia polttamatta. Tämä ns. ruumishautaus yleistyi muualla maassa viikinkiajan kuluessa. Lopullisena merkkinä kristinuskon omaksumisesta pidetään siirtymistä kirkon edellyttämään esineettömään ruumishautaukseen ristiretkiajan lopulla.
Ensimmäisenä uuden uskon omaksui Laitilan-Kalannin seudun väestö 1000-luvun alkuvuosikymmenillä. Turun ympäristössä esineellinen hautaustapa jatkui 1100-luvun loppuun, vuosikymmeniä senkin jälkeen, jolloin Ruotsin kuninkaan Eerikin ja Piispa Henrikin tekemän I ristiretken (1155) oletetaan tapahtuneen. Hämeessä kristinusko lienee omaksuttu 1200-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, kunnes ns. pakanallinen reaktio, palaaminen vanhaan pakanauskoon, antoi syyn Birger Jaarlin johtamaan II ristiretkeen (1249) ja Hämeen valloittamiseen. Savon ja Karjalan asukkaat omaksuivat kristinuskon ilmeisesti vasta 1200- ja 1300-lukujen taitteessa, mihin ajankohtaan sijoittuu myös Torkkeli Knuutinpojan johtama Karjalaan tehty III ristiretki (1293). Lappi saatettiin kristillisen kirkon yhteyteen viimeisimpänä, vasta 1600-luvulla.
Esihistoriallisista esinemuodoista on varmimmin uskontoon liitettävissä kristillistä ristiä jäljittelevät ristiriipukset, joita on löydetty Suomesta noin 30. Mikään ei kuitenkaan todista, että kaikki ristejä omistaneet olisivat omaksuneet kristinuskon. Monet ristejä kantaneista vainajista ovat olleet miehiä.
Syksyllä 1887 löytyi Halikon Joensuun kartanon maalta harvinainen hopea-aarre, johon kuului kullattu krusifiksi ketjulaitteineen, kaksi enkolpioristiä ketjuineen sekä 36 filigraanikoristeista helmeä. Tämä ilmeisesti korkea-arvoiselle kirkonmiehelle kuulunut aarre on kätketty aikaisintaan 1100-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Ei tiedetä, kuka aarteen on kätkenyt. Sen omistajaksi sopisi kuitenkin parhaiten Suomen toinen piispa.
Halikon hopea-aarre.
Museovirasto
Muinaislinnat ovat loivilta rinteiltään muurein suojattuja korkeita kallioita, harjunlakia tai saaria. Niiden paikanvalinta ja rakenteet viittaavat suojautumistarpeeseen. Koska muinaislinnojen rakentamisen ja ylläpidon on arveltu vaatineen laajaa yhteistyötä, ne on liitetty yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen.
Linnavuoret ajoittuvat myöhäiseltä rautakaudelta historialliseen aikaan 1300-luvulle. Tuolloin nousevien valtiomahtien ja kahden kirkkokunnan kilpailu ulottui Suomeen. Samaan aikaan eriytyvien kulttuurialueiden syntyyn on liittynyt levottomuuksia, joiden seurausta muinaislinnat ovat. Joillakin linnavuorilla on voinut olla käyttöä jo varhaismetallikaudella.
Esihistorian päättyessä löydöissä erottuvat Länsi-Suomen, Hämeen ja Itä-Suomen kulttuurialueet. Muinaispitäjät on ainoa tunnettu hallinnollinen organisaatiomuoto. Pitäjillä oli sekä yhteiskunnallisia että oikeudellisia tehtäviä. Kylämuodostus edistyi rautakauden loppua kohti.
Yhteiskunnallinen järjestäytyminen on todennäköisesti ollut tilapäistä ja eri tilanteisiin sopeutuvaa. Yhteisö valitsi keskuudestaan johtajakseen kuninkaan. Sana lienee alkuperäismerkityksessään tarkoittanut joukkojen päällikköä. Sosiaaliset erot eri väestöryhmien välillä ovat olleet suhteellisen vähäisiä.
Esihistoriallisen väestön lukumäärää on vaikea arvioida. Yhden henkilön toimeentuloon on ehkä tarvittu 25-100 neliökilometriä. Kampakeraamisen ajan väkiluku vaihtelee muutamasta tuhannesta runsaaseen kymmeneentuhanteen. Pyyntiväestön määrä lienee pysynyt jokseenkin vakiona ja yhteisöjen koko on ollut 15-50 henkeä. Rautakauden päättyessä lienee Suomessa ollut asukkaita runsaat 50 000.
Ainoa kivikautinen luuranko on Ahvenanmaalta. Vainaja on ollut noin 160 cm:n pituinen mies. Suomen mantereella kivikauden ihmisistä on löydöissä korkeintaan vähäistä luunjätettä ja hampaita. Joskus haudassa erottuu vain tumma hahmo. Muutamista kampakeraamisista haudoista on yritetty arvioida vainajien pituutta. Miesten pituudet ovat vaihdelleet 154-190 cm:iin ja naisten 142-179 cm:iin. Ero ei ole kovin suuri nykysuomalaisiin. Suomessa näyttää rautakauden lopulla asuneen rinnakkain kahta ihmistyyppiä. Pienikokoiset kuuluivat ehkä vanhaan sisämaan väestöön. Saamelaisista he kuitenkin eroavat luustoltaan. Koska pituuskasvu riippuu paljolti ravinnosta, voi olettaa, että ainakin kampakeraamisella ajalla ja rautakauden lopulla elettiin hyvin.
Hautakartta Raision Ihalan kalmistosta.
Museovirasto*Suomen asutus kivikaudella ja pronssikaudella (kartta)
*Suomen asutus rautakaudella (kartta)
Suomalaisuuden ja saamelaisuuden kehitys
Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Kansallisuuden voi sanoa olevan kielen, biologisen perimän eli geenien sekä kulttuuriperinteiden summa. Suomalaiset ovat kieleltään suomalais-ugrilaisten läntisintä haaraa, jossa on vahvaa balttilaista ja germaanista vaikutusta. Nykysuomalaisten geeneistä 75 % on läntisiä, europidisia, ja 25 % itäisiä, mongolidisia. Kulttuuriltamme olemme länsimaisia. Hopeinen kirvesriipus Kuusamon Lämsästä.
Museovirasto
Korupuukko Inarista.
MuseovirastoLähinnä arkeologisten tutkimustulosten mukaan suomalaisten kehitys näyttää seuraavanlaiselta:
1. Jääkauden jälkeen Suomeen tuli asukkaita: europideja etelästä Baltian kautta ja kaakosta sekä väestöä myös kauempaa idästä. Täällä eri ryhmät sekoittuivat vähitellen toisiinsa. Lapissa jäi eteläinen aines vähäiseksi, mutta sinne tuli väestöä myös Länsi-Euroopasta Norjan rannikkoa pitkin.
2. Suomalais-ugrilainen kieli levisi Suomeen Keski-Venäjältä viimeistään tyypillisen kampakeramiikan mukana.
3. Vasarakirveskulttuuri toi Lounais-Suomeen uutta europidista ainesta, joka kieleltään oli ilmeisesti balttilaista. Väestöjen sekoittuessa suomalais-ugrilainen kieli alkoi muuntua kantasuomeksi. Sisä- ja Pohjois-Suomessa, vasarakirvesalueen ulkopuolella, missä balttilaisvaikutus oli vähäistä, kieli kehittyi kantalapiksi.
4. Pronssikaudella rannikon yhteydet länteen ja skandinaavinen siirtolaisuus vahvistivat väestön europidisuutta ja toivat kieleen germaanisia aineksia. Tämä ei näkynyt sisämaassa eikä pohjoisessa. Silloin suomalaisia ja lappalaisia voidaan pitää eri ryhminä. Näitä lappalaisia ei kuitenkaan voi samaistaa nykysaamelaisiin.
5. Rautakauden alkupuolella vilkastuneet suhteet Itämeren alueella toivat rannikolle siirtolaisia, jotka näyttävät nopeasti sulautuneen entiseen väestöön. Kalmistoja on yhä syvemmällä sisämaassa, mikä merkitsee lähinnä maanviljelyksen omaksumista myös Etelä-Suomen lappalaisten parissa, joista ainakin pääosa lienee suomalaistunut.
6. Ennen rautakauden päättymistä voidaan jo erottaa eri heimoja: (varsinais)suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset sekä saamelaiset.
7. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla. Sen sijaan mantereen ruotsalaisväestö sai alkunsa vasta varhaisella keskiajalla. Vuosisatojen kuluessa tapahtuneen kanssakäymisen seurauksena suomenruotsalaisten geeneistä 75 % on suomalaisille tyypillisiä.

© Museovirasto, Suomen kansallismuseo
Osien kopiointi sallittu vain opetustarkoituksiin.