Vasen-bg Museovirasto  
Henkilöhakemisto YhteystiedotPalaute

På svenska | In English

Oikea-bg
Esihistorian opetuspaketin etusivu Tietoa Suomen esihistoriasta

RAUTAKAUSI 500 eKr.-1300 jKr.


Rauta on aikaisempia raaka-aineita kestävämpi ja monipuolisempi työkalu- ja aseaines. Sen käytön nopeaan yleistymiseen vaikutti ratkaisevasti mahdollisuus valmistaa yksinkertaisia työkaluja kotimaisesta suo- ja järvimalmista. Varsinainen raudan poltto/pelkistäminen tapahtui luultavasti asuinpaikan läheisyydessä tarkoitusta varten rakennetussa uunissa. Sula rauta valutettiin erilleen. Raudan määrä oli hyvin pieni verrattuna syntyneeseen kuonamäärään. Raudanvalmistuspaikat löytyvätkin usein juuri kuonan perusteella. Raudanvalmistustaito omaksuttiin maan eri osissa suunnilleen samanaikaisesti. Oppi lienee kuitenkin saatu eri tahoilta - idästä, etelästä tai lännestä - sieltä, mihin asukkailla oli entuudestaan yhteyksiä. Maamme vanhimmat tunnetut raudanvalmistuspaikat ovat lähes yhtä vanhoja kuin ensimmäiset rautaiset tuontiesineet.

 

 Esiroomalainen aika  500 eKr. - 0

 Roomalaisaika  0 - 400 jKr.

 Kansainvaellusaika  400-575 jKr.

 Merovingiaika  575 - 800 jKr.

 Viikinkiaika  800 - 1025 jKr.

 Ristiretkiaika  1025 - 1300 jKr.

Valtaosa rautakautisesta esineistöstä on hautalöytöjä. Asuinpaikkoja on löydetty useita, mutta niistä on tutkittu perusteellisemmin vain muutamia. Suomen rautakausi jaetaan jaksoihin, joille kullekin on ominaista tietyn tyyppisten korujen ja aseiden käyttö. Suomessa jaksoille on annettu nimet muualla Euroopassa käytettyjen nimitysten mukaisesti.

 

Esiroomalainen aika 500 eKr. - 0


Kauppayhteydet katkesivat Keski-Euroopassa, mikä näkyy löytöjen määrän vähenemisenä koko pohjoisessa Euroopassa. Osaltaan myös ilmaston huononeminen on vaikuttanut taloudelliseen tilanteeseen. 

Vainajat varustettiin vain vähin hauta-antimin. Usein haudat olivat kokonaan esineettömiä. Aikaisemmin arveltiin maan lähes autioituneen esiroomalaisella ajalla, mikä ei pitäne paikkaansa. Esineistöstä päätellen yhteydet Viroon ja Baltiaan olivat olemassa. Niistä kertoo esimerkiksi Pernajasta löytynyt kauppiaan varastokätkö, johon kuuluu ns. tappikirveitä, keihäänkärkiä sekä sirppejä ja viikatteita. Rannikolla ja sisämaassa oli oma erilainen kulttuurikehityksensä. 

Rannikolla pääasiallinen toimeentulo saatiin merestä. Osoituksena raudanvalmistuksesta löytyy asuinpaikoilta rautakuonaa. Joillakin asuinpaikoilla on jälkiä asumuksista, joiden seinät on tilkitty savella. Esineistö on yleensä vaatimatonta ja metalliesineet ovat harvinaisia. Haudat ovat tavallisesti matalia röykkiöitä ja nelisivuisia latomuksia, eli tarhoja. Yleensä niistä löytyy vain keramiikkaa (saviastioita).

Sisämaan asutus jatkoi itäisen varhaismetallikulttuurin perinteitä. Asuinpaikat olivat usein samoilla paikoilla kuin kivikaudella. Raudanvalmistustaito levisi samaan aikaan sekä rannikolle että sisämaan asukkaiden keskuuteen. Maamme vanhimmat rauta-aseet, kaksi käyrää itäistä teräasetta, on löydetty Savukoskelta.

 

Roomalaisaika 0 - 400 jKr.


Muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet, kuten lasiset juomasarvet, pronssiset viinikauhat ja roomalaiset kuparirahat, ovat löytäneet tiensä Suomeen asti, joten ajanlaskumme alun ensimmäisiä vuosisatoja voidaan meilläkin nimittää roomalaisajaksi. 

Rautakautinen kulttuuri vakiintui rannikolla. Asutuksen merkkinä ovat kalmistot eli hautausmaat. Sen sijaan asuinpaikkoja tunnetaan vähän. Kalmistot sijaitsevat yleensä jokien suuseuduilla. Metalliesineistö oli enimmäkseen tuontia, korut lähinnä Baltiasta ja aseet läntisiltä germaanialueilta. Rannikkoalue lienee saanut kulttuurivaikutteita Itämeren alueelta. Sisä- ja Pohjois-Suomen väestö jatkoi perinteistä elintapaansa.

Vanhaa perinnettä ovat yleensä kivistä ja maasta kootut röykkiöhaudat. Röykkiöissä on sekä poltto- että ruumishautauksia. Ajalle ominaisia ovat kivistä tehdyt neliskulmaiset latomukset eli tarhat, joihin vainajat on haudattu poltettuina tai polttamatta.  Kalmistokiveykset voivat olla myös matalia, rakenteettomia ns. kenttäkalmistoja, joihin on haudattu sekä poltettuja että polttamattomia vainajia. Lounais-Suomessa esiintyy ruotsalaistyyppisiä palokuoppahautoja, joissa polttohautausjäännökset on peitetty maahan kaivettuun kuoppaan, joskus savi- tai puuastiassa. Hautakuopan katteena voi olla laattakivi.

Nuoremman roomalaisajan kuluessa kalmistoja ilmaantui myös sisämaahan, Satakuntaan ja Hämeeseen. Uudellamaalla oli edelleen yhteyksiä Baltiaan. Lounaisosissa taas oli havaittavissa yhteyksiä Skandinaviaan. Häme ja Etelä-Pohjanmaan asutusalue muodostavat omat erilliset ryhmänsä. Kauden aikana polttohautaus vakiintui, mutta muuten hautamuodot säilyivät entisellään.

Suurin osa esineistä oli yhä tuontia Itämeren piiristä, sekä Baltiasta että germaanisilta alueilta. Joukossa on ylellisyystavaroita kauempaakin. Huomattava osa Suomen rautakautisista kultalöydöistä on tältä ajalta. Nämä ovat sormuksia, sekä kaula- ja rannerenkaan katkelmia, joiden löytöalue on pääasiassa Varsinais-Suomi. Löytöjen kuvastama vauraus on ehkä perustunut turkiskauppaan. Nuolenkärkien yleisyys lienee osoitus metsästyksen merkityksestä. Asutusalueiden ulkopuolelta löytyneet esineet ja yksittäiset haudat ovat osoitus erämaiden lisääntyneestä käytöstä.

 

Kansainvaellusaika 400-575 jKr.


Maanviljelysasutuksen alue laajeni etenkin sisämaassa ja löydöt kertovat varallisuuden kasvusta. Uudet kauppareitit vaikuttivat varsinkin Etelä-Pohjanmaan taloudelliseen nousuun mikä näkyy esim. kultaesineiden määrässä. Germaanialueilta peräisin olevia ylellisyysesineitä löytyy jo Pohjanlahden perukoilta sekä Suomenlahden itäosista ja Laatokalta.

Monet korumuodot olivat yhä kotoisin Baltiasta, mutta yhteydet Skandinavian länsiosiin toivat aineistoon uutta ilmettä. Aseistus oli yleispiirteiltään germaanista ja germaaneilta omaksuttiin myös tapa varustaa vainajat lukuisin asein. Tämä lienee ollut mahdollista kotimaisen raudanvalmistuksen ja asetuotannon ansiosta.

Tavallisin hautamuoto oli usein yhden tai useamman suurehkon keskuskiven ympärille koottu maansekainen kiviröykkiö. Alunperin se lienee tehty vain yhtä hautausta varten, mutta siihen voitiin haudata myöhemminkin.

 

Merovingiaika 575 - 800 jKr.


Suomessa muotoutui merovingiaikana omaleimainen kulttuuri, jonka alue laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Sille ovat ominaisia paljon kalliita aseita sisältävät haudat, mikä on osoitus vauraudesta. Monet keihäänkärjet, väkipuukot (skramasaksit), ruodolliset heittokeihäät (angot) ja kilpien suppilonmuotoiset kupurat ovat kotimaisten aseseppien tekoa. Hienoimmat aseet olivat kuitenkin tuontia. Miekkojen teräosat (säilät) lienevät pääasiassa mannermaista työtä, mutta kahvoja on voitu tehdä täälläkin. Korujen esikuvat ovat usein olleet ulkomaisia, mutta niitä on muunnettu oman maun mukaisiksi.

Yleisin hautaustapa oli yhä polttaminen ja hautaaminen röykkiöön tai polttokenttäkalmistoon. Viimeksi mainittuun saatettiin vainajan palaneiden luiden sirut ja hänelle mukaan annettu esineistö sirotella hyvinkin laajalle alueelle. Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueella, vainajat kuitenkin haudattiin 500-luvulta lähtien maakuoppaan. Tämä lienee kristillisyyden heijastumia maassamme, sillä ruumishautauksen uusi tuleminen liittyy Manner-Euroopassa kristinuskon leviämiseen.

Isonkyrön Orismalan kylässä sijaitsevan Leväluhdan suonsilmäkkeestä löytyneet ihmisen luut ovat herättäneet huomiota jo vuosisatojen ajan. Varhaisin tieto paikasta on vuodelta 1674. Leväluhtaa on tutkittu useaan otteeseen, viimeksi 1980-luvulla. Paikalta on löytynyt noin sadan vainajan jäännökset. He ovat olleet lyhytkasvuisia: miesten keskipituus on 158 cm ja naisten 147 cm. Mukana on niin lapsia kuin vanhuksia. Kaikki on upotettu suonsilmäkkeeseen merovingiajalla, 600-650 jKr. Samalta ajalta ovat myös suosta löytyneet esineet, korut ja pronssikattila sekä eri-ikäisten eläinten jäännökset. Tätä Suomessa erikoislaatuista muinaisjäännöstä tutkijat ovat tulkinneet eri tavoin. Toistaiseksi se kuitenkin on jäänyt arvoitukseksi.

 

Viikinkiaika 800 - 1025 jKr.


Viikinkiretket heijastuvat myös Suomen myöhäisrautakautisessa kulttuurissa. Jo 700-luvun lopulla kauppa oli vilkastunut Itämeren piirissä. Kaupunkimaisia yhteisöjä alkoi syntyä ja poliittinen järjestelmä kehittyä sekä Pohjanmeren piirissä että idäntien varressa, jota pitkin hopeaa virtasi Pohjolaan.

Vilkastuneesta kaupasta todistaa eri suunnilta peräisin oleva tai sieltä vaikutteita saanut esineistö. Miekkojen säilät (teräosat) ovat usein tuontitavaroita frankkilaisalueelta, eli nykyisen Ranskan alueelta, missä on tehty myös monien kahvaosat. Ajalle tyypillisiä olivat raskaat pronssikorut, joista yleisimpiä olivat pyöreät kupurasoljet.

Suomessa on viitisenkymmentä hopealöytöä, jotka sisältävät hopearahoja, -koruja tai niiden katkelmia, joskus myös raaka-ainekappaleita eli harkkoja. Näitä aarteita on löydetty lähinnä rautakauden lopun ns. kiinteän asutuksen piiristä, paitsi Vakka-Suomesta ja Kokemäenjoen alueelta. Pohjois-Suomen aarteet näyttävät jäävän pysyvän asutuksen ulkopuolelle.

Hopea yleistyi Pohjolassa vasta 800-luvulla, jolloin itämaisia hopearahoja alkaa esiintyä löydöissä merkkinä viikinkien idäntien avautumisesta. Vuosituhannen vaihteessa länsimainen, lähinnä Englannista ja Saksasta tuotu hopea syrjäytti itäisen hopean. Hopeaa käytettiin maksuvälineenä painon mukaan jo ennen varsinaista lyötyä rahaa. Hopean punnitsemiseen käytettyjä vaakoja ja punnuksia tunnetaan sekä haudoista että aarrelöydöistä. Pohjoismaissa rahanlyönti sai alkunsa 900-luvun viime vuosikymmeninä. Kotimaisia hopearahajäljitelmiä on tavattu 1000-luvun alun haudoista Länsi-Suomesta.

Suomessa asutus tihentyi erityisesti Savo-Karjalassa, mutta samalla kalmistojen (hautausmaiden) osoittama asutus katosi Uudeltamaalta ja Pohjanmaalta. Hautalöytöjen perusteella vauraus tasaantui, tai sitten johtavien ryhmien aseman vakiintumisen myötä ei asemaa enää tarvinnut ilmaista rikkailla hauta-antimilla. Viikinkiaikaisesta löytöaineistosta päätellen vallitsi kiinteästi asutulla alueella yhtenäinen kulttuuri.

 

Ristiretkiaika 1025 - 1300 jKr.


Suomen naapurialueet olivat 1000-luvulle tultaessa kääntyneet kristinuskoon. Skandinavian kuningaskuntien laajenemispyrkimykset suuntautuivat itään, missä Novgorod oli nousemassa keskeiseksi kauppapaikaksi ja muodostumassa valtioksi. Itämeren piirissä ja Lapissa oli käynnissä poliittinen kilpailu, mikä ulottui Suomenkin alueelle ja heijastui ristiretkiajan esineellisessä kulttuurissa. Länsi-Suomi suuntautui länteen ja Savo-Karjala itään. Häme erottautuu sekä itäisten että läntisten esinemuotojen risteämisalueena. Erämaat olivat eri suunnilta tulevan nautinnan kohteena.

Suomessa kristillinen kirkko sai vähitellen jalansijaa, mikä näkyi esineettömän hautaustavan leviämisenä. Kiinteän maanviljelysasutuksen alue oli suunnilleen sama kuin viikinkiaikana, mutta asukasmäärät näyttävät lisääntyneen varsinkin Karjalassa.

Korut kevenivät. Länsi-Suomessa yleisiä olivat pienet hevosenkengänmuotoiset soljet. Savossa, Karjalassa ja myös Hämeessä olivat muotia soikeat kupurasoljet.

 

Ahvenanmaa rautakaudella


Ahvenanmaan asutus on jatkunut yhtäjaksoisena pronssikaudesta nykypäivään. Vanhemman rautakauden kuluessa (500 eKr. - 500 jKr.) tapahtui vähitellen siirtymistä hylkeenpyynnistä ja kalastuksesta viljelyn ja pyyntielinkeinot yhdistävään talousmuotoon. Suuri osa vanhemman rautakauden kalmistoista sijaitsee vielä meren äärellä, mutta hautaröykkiöitä on tavattu myös saarten sisäosista myöhempien peltoaukeiden läheisyydestä.

Vuoden 500 vaiheilla Ahvenanmaan yhteydet länteen vilkastuivat. Käyttöön tuli myös uusi hautamuoto, hautakummut. Hautamuodon muuttuminen saattoi olla seurausta laajamittaisesta Keski-Ruotsista lähteneestä uudisasutuksesta. Vanhan ja uuden hautamuodon esiintyminen samoissa kalmistoissa saattaa merkitä "kolonisaation" tapahtuneen yhteisymmärryksessä vanhan väestön kanssa. Ahvenanmaalla pakanallinen hautaustapa näyttää päättyneen 1000-luvulla. Esinelöydöt osoittavat kuitenkin asutuksen jatkuneen seuraavien vuosisatojenkin ajan ja keskiaikainen asutus on siten kehittynyt suoraan rautakautisen asutuksen pohjalta.

 

Rautakauden elinkeinot


Vanhimmat varmat todisteet maanviljelystä maassamme ovat kivikauden lopulta ja pronssikaudelta. Varhaisimmat viljalajit olivat ohra ja vehnä. Ruis ilmaantui tänne jo ennen ajanlaskun vaihdetta, kauraan tutustuttiin rautakaudella.

Pyyntielinkeinot olivat vielä rautakaudella ja myöhemminkin hyvin tärkeitä. Maatalouden merkitys kasvoi kuitenkin jatkuvasti. Aluksi viljely perustui kaskiin, joiden rinnalla lienee ollut vähäisiä raivattuja peltoja. Karjan lisääntyminen tuotti lantaa peltojen höystöksi ja peltoviljely alkoi alueittain vakiintua keskisellä rautakaudella.

Suomesta tunnetaan jonkin verran muinaispeltoja, jotka ajoittuvat myöhemmälle rautakaudelle. Esimerkiksi Mikkelin Orijärveltä on löytynyt useita eri-ikäisiä muinaispeltoja. Muinaispellon kerrokset erottuvat nykyisistä pelloista auraamisesta jääneiden kapeiden ristikkäisten kuvioiden avulla. Nykyiset auraamisjäljet kun ovat leveitä ja yhdensuuntaisia. Muinaispelloilla on viljelty mm. ohraa, ruista, kauraa ja pölkkyvehnää.

Kotieläiminä tunnettiin jo pronssikaudella koiran lisäksi lehmä, sika, lammas ja vuohi. Hevosten varusteita ilmestyy löytöihin vasta keskisellä rautakaudella. Samoihin aikoihin tulee myös kissa. Kanat olivat jo viikinkiajalla suhteellisen tavallisia.

Eränkäynti on ollut olennainen osa suomalaista kulttuuria vielä historiallisellakin ajalla. Muinaissuomalaisen talonpojan talousalueeseen kuului peltojen, kaskien, niittyjen ja laitumien ohella eräalue, jota hyödynnettiin monipuolisesti metsästämällä, kalastamalla, kaskeamalla ja käymällä kauppaa erämaiden asukkaiden kanssa. Viikinkiajalla Euroopassa turkisten ja muiden erätuotteiden kysyntä kasvoi, mikä vilkastutti eränkäyntiä. Metsästystä harjoitettiin jousella ja nuolella, keihäällä, ansoilla sekä pyyntikuopilla.

Vaikka rautakauden maata viljellyt ja erätaloutta harjoittanut väestö on ollut omavaraista, ovat tietyt tarpeet edellyttäneet erikoistaitoja, -tietoja ja -välineitä. Erikoistuneita seppiä, pronssinvalureita, puuseppiä ja savenvalajia on ollut kautta rautakauden.

 

Rautakauden asunnot


Suomen rautakautisista taloista on harvoin säilynyt mitään maan pinnalle näkyvää. Ahvenanmaalaisissa taloissa oli matalat kiviperustat, jotka erottuvat matalina kohoumina. Puurakenteiset seinät tiivistettiin usein savella. Jos talo paloi, tiiviste kovettui punertaviksi kappaleiksi, joissa näkyvistä painanteista voi päätellä rakennusteknisiä yksityiskohtia.

Patsasrakenteiset talot olivat yleisiä koko rautakauden. Patsaat eli pystypaalut muodostivat kantavan rakenteen. Niistä on jäänyt maahan tukikivien ympäröimiä tummia läikkiä, paalunsijoja. Paalujen välissä oli savettua oksapunosta tai halkaistuja puita. Tulisija oli keskellä permantoa (lattiaa). Ahvenanmaan talojen sisäseinät olivat paalujen väliin tehtyä oksapunosta, jonka ulkopuolella oli kiviperustainen turveseinä.

Lamasalvosrakenteiset talot yleistyivät nuoremmalla rautakaudella ja niiden alimmasta hirsikerrasta on maaperään voinut jäädä tumma jälki. Hirsien välissä savitiiviste on muotoutunut poikkileikkaukseltaan kolmikulmaiseksi. Kiuasmainen tulisija oli pirtin nurkassa. Lattia oli maapohjainen, savettu tai joskus kivetty. Kateaineena oli ruoko, olki, riu'ut, tuohi tai turve. Savu pääsi ulos katossa olevasta räppänästä.

Rautakaudella valmistettiin karkeasekoitteisia, tasapohjaisia ja koristeettomia ruukkuja eli ns. rautakauden yleiskeramiikkaa. Merovingiajalta lähtien ruvettiin valmistamaan myös hienompaa ohutseinäistä keramiikkaa. Tämä on usein kiillotettua, mustaksi poltettua ja muodoltaan sekä koristelultaan huoliteltua. Koristelu rajautuu astian yläosaan. Viikinkiajan alussa ryhdyttiin valmistamaan myös pyöreäpohjaisia, matalia astioita ja rautakauden lopulla valmistettiin kukkaruukkua muistuttavia suuria astioita.

 

Vaatetus rautakaudella


Käsitykset Suomen rautakautisen väestön vaatetuksesta perustuvat hautalöytöinä saatuihin koruihin ja tekstiilijäännöksiin. Vanhin tunnettu vaatteen jäännös on roomalaisajan alkupuolelta oleva villakankaan palanen, joka on säilynyt rannerenkaan yhteydessä.

Enemmän vaatteiden jäännöksiä on löydöissä vasta, kun vainajia ei enää poltettu. Viikinkiajalla muotiin tulleen pronssispiraalikoristelun läheisyydessä on säilynyt jäänteitä vaatteista. Eläin- ja kasvikuituja hajottavat pieneliöt eivät näet viihdy pronssiin muodostuvien kuparisuolojen läheisyydessä. Myös haudoissa oikeilla paikoilla säilyneistä koruista voidaan päätellä millaisia vaatteet ovat olleet.

Koska pronssikoristelu on ollut miesten vaatteissa harvinaista, tiedetään miesten pukeutumisesta hyvin vähän. Vainajat haudattiin yleensä juhla-asuissaan.

Vaatteiden raaka-aineena käytettiin tavallisesti villaa tai pellavaa. Hamppu- ja nokkoskuitu tunnettiin myös. Langat värjättiin luonnonkasveilla. Löydöissä on jäännöksiä tuontikankaistakin kuten silkistä ja friisiläisestä verasta.

Rautakauden naisen vaatteista tunnetaan pitkähihainen aluspaita ja olkapäiltä soljilla kiinnitetty hame sekä pronssispiraaleilla koristetut esiliina ja viitta. Löydöissä on viitteitä myös päähineistä, villaisista neulakintaista sekä nahkajalkineista. Miesten pukineista tunnetaan paita, takkimekko, viitta, säärisiteet ja vyö.

 

Uskomukset ja hautaukset rautakaudella


Rautakautisen maanviljelyskulttuurin kalmistot (hautausmaat) sijaitsivat talojen lähellä. Kalmistojen läheisyydessä on usein todettu uhri- eli kuppikiviä, joihin on koverrettu halkaisijaltaan noin 5 cm pyöreäpohjaisia kuoppia. Uskotaan, että ne liittyvät hedelmällisyysriitteihin. Eri elämänalueita varten oli lisäksi lukuisia henkiä ja haltioita, joilta pyydettiin apua ja joille uhrattiin kiitokseksi onnistumisesta.

Rautakautisissa haudoissa on sekä poltto- että ruumishautoja. Niille on yhteistä esineellisyys, mikä lienee osoitus uskosta tuonpuoleiseen. Rautakauden alun haudoissa näkyy hiidenkiuasperinteen jatkuminen. Myös uusia hautamuotoja tavataan kuten Etelä- ja Lounais-Suomessa esiintyvät tarhakalmistot, mutta roomalaisajalla röykkiö vakiintuu vallitsevaksi hautamuodoksi. Röykkiökalmistoja on myös sisämaassa. Kansainvaellusajan ja merovingiajan vaihteessa syntyi uusi kalmistomuoto, polttokenttäkalmisto. Samaan aikaan Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueella, alettiin haudata vainajia polttamatta. Tämä ns. ruumishautaus yleistyi muualla maassa viikinkiajan kuluessa. Lopullisena merkkinä kristinuskon omaksumisesta pidetään siirtymistä kirkon edellyttämään esineettömään ruumishautaukseen ristiretkiajan lopulla.

Ensimmäisenä uuden uskon omaksui Laitilan-Kalannin seudun väestö 1000-luvun alkuvuosikymmenillä. Turun ympäristössä esineellinen hautaustapa jatkui 1100-luvun loppuun, vuosikymmeniä senkin jälkeen, jolloin Ruotsin kuninkaan Eerikin ja Piispa Henrikin tekemän 1. ristiretken (v. 1155) oletetaan tapahtuneen. Hämeessä kristinusko lienee omaksuttu 1200-luvun alussa. Palaaminen vanhaan uskoon antoi syyn Birger Jaarlin johtamaan 2. ristiretkeen (v. 1249) sekä Hämeen valloittamiseen. Savon ja Karjalan asukkaat omaksuivat kristinuskon ilmeisesti vasta 1200- ja 1300-lukujen taitteessa, mihin ajankohtaan sijoittuu myös Torkkeli Knuutinpojan johtama Karjalaan tehty 3. ristiretki (v. 1293). Lappi saatettiin kristillisen kirkon yhteyteen viimeisimpänä, vasta 1600-luvulla.

Esihistoriallisista esinemuodoista on varmimmin uskontoon liitettävissä kristillistä ristiä jäljittelevät ristiriipukset, joita on löydetty Suomesta noin 30. Mikään ei kuitenkaan todista, että kaikki ristejä omistaneet olisivat omaksuneet kristinuskon. Monet ristejä kantaneista vainajista ovat olleet miehiä.

Syksyllä 1887 löytyi Halikon Joensuun kartanon maalta harvinainen hopea-aarre, johon kuuluu kullattu krusifiksi ketjulaitteineen, 36 filigraanikoristeista hopeahelmeä sekä kaksi ns. enkolpioristiä ketjuineen. Enkolpioristit ovat onttoja, ja niitä on ajateltu käytetyn pyhäinjäännösten säilyttämiseen. Tämä ilmeisesti korkea-arvoiselle kirkonmiehelle kuulunut aarre on kätketty aikaisintaan 1100-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Ei tiedetä, kuka aarteen on kätkenyt. Sen omistajaksi sopisi kuitenkin parhaiten Suomen toinen piispa Herra Rudolphus.

 

Muinaislinnat


Muinaislinnat ovat loivilta rinteiltään muurein suojattuja korkeita kallioita, harjunlakia tai saaria. Niiden paikanvalinta ja rakenteet viittaavat suojautumistarpeeseen. Koska muinaislinnojen rakentamisen ja ylläpidon on arveltu vaatineen laajaa yhteistyötä, ne on liitetty yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen.

Linnavuoret ajoittuvat myöhäiseltä rautakaudelta historialliseen aikaan 1300-luvulle. Tuolloin nousevien valtiomahtien ja kahden kirkkokunnan kilpailu ulottui Suomeen. Samaan aikaan eriytyvien kulttuurialueiden syntyyn on liittynyt levottomuuksia, joiden seurausta muinaislinnat ovat. Joillakin linnavuorilla on voinut olla käyttöä jo varhaismetallikaudella.

 

Hallinnon kehittyminen


Esihistorian päättyessä löytöjen perusteella voidaan erottaa Länsi-Suomen, Hämeen ja Itä-Suomen kulttuurialueet. Muinaispitäjä on ainoa tunnettu hallinnollinen organisaatiomuoto. Pitäjillä oli sekä yhteiskunnallisia että oikeudellisia tehtäviä. Kylämuodostus edistyi rautakauden loppua kohti.

Yhteiskunnallinen järjestäytyminen on todennäköisesti ollut tilapäistä ja eri tilanteisiin sopeutuvaa. Yhteisö valitsi keskuudestaan johtajakseen kuninkaan. Sana lienee alkuperäismerkityksessään tarkoittanut joukkojen päällikköä. Sosiaaliset erot eri väestöryhmien välillä ovat olleet suhteellisen vähäisiä.

 

 

Tulostettava: Yleistä tietoa Suomen esihistoriasta Tulostettava: Kivikausi Tulostettava: Pronssikausi Tulostettava: Rautakausi

 



Tietoa sivustosta
Sivukartta



Sivu päivitetty 9.12.2011
© Museovirasto