Hoitokohteen valinta

Hoidettavan muinaisjäännöksen valinta voi olla itsestään selvä: lähiympäristössä on tietty kohde, jota halutaan hoitaa. Usein hoitokohde kuitenkin valitaan monen mahdollisen joukosta. Hoitokohteen valintaan vaikuttavat useat eri tekijät: muinaisjäännös voi olla edustava joko näyttävyytensä tai sijaintinsa vuoksi tai sillä voi olla merkittävä asema arkeologian tutkimushistoriassa. Usein hoitokohteeksi valittu muinaisjäännös on tyypillinen oman alueensa tai aikakautensa edustaja. Myös suunniteltu käyttö esim. matkailussa tai opetuksessa voi olla hoidon perusteena. Tärkein lopulliseen valintaan vaikuttava tekijä on käytettävissä olevat voimavarat kuten rahan ja työpäivien määrä. Tarvittavien resurssien määrän on oltava tasapainossa hoitosuunnitelman tavoitteiden kanssa. 

Hoitosuunnitelma
Jokaista hoitokohdetta varten tehdään hoitosuunnitelma, jossa otetaan huomioon varsinaisten hoito-ohjeiden lisäksi hoidon perustelu, tulevan käytön tavoitteet ja vaatimukset. Suunnitelmaa varten selvitetään myös aluetta koskevat tiedot: kohteen arkeologiset taustatiedot, historia, kaavoitustilanne ja luonnonarvot. Maiseman kehitystä voidaan valaista vanhojen karttojen, valokuvien ja piirrosten avulla. Vanhat dokumentit ovat hyödyksi myös luonnonympäristön tutkimisessa. Haastattelemalla paikallisia asukkaita voidaan saada arvokasta tietoa ympäristön muutoksista.

Peruskunnostus
Muinaisjäännöksen hoito jaetaan kolmeen päävaiheeseen: peruskunnostamiseen, jatkohoitoon ja seurantaan. Peruskunnostuksessa puuston ja vesakon raivaus on keskeistä. Peruslähtökohtana on se, että muinaisjäännöksen näkyvistä rakenteista poistetaan kaikki puuvartinen kasvillisuus, koska juuret voivat vaurioittaa rakenteita. Niittyjä kunnostetaan vuosittain toistuvilla niitoilla. Ensimmäiset niitot voidaan tehdä siimaleikkurilla, joka on tehokkain työväline mm. vadelman ja mesiangervon hävittämisessä. Hoidon työläin vaihe on usein raivausjätteen siivous ja hävitys. Jätteen hävitys voidaan tehdä muinaisjäännösalueen ulkopuolella esim. hakettamalla, polttamalla tai kompostoimalla. Peruskunnostuksen yhteydessä voi olla tarkoituksenmukaista tukea tai korjata muinaisjäännöksen rakenteita. Peruskunnostukseen kuuluu usein myös kulkuyhteyksien, kuten pysäköintipaikkojen ja polkujen, rakentaminen alueelle.

Raivatun alueen maaperän ravinteisuus lisääntyy maaperään jääneiden lahoavien kasvinosien vuoksi ja myös valonsaanti lisääntyy, kun varjostavaa kasvillisuutta on poistettu. Ravinnon ja valon lisääntyminen edistää vesojen kasvua. Muinaisjäännöksen peruskunnostus on tehty, kun alue on riittävän avoin ja raivauksen aiheuttama vesominen on vähentynyt.

Jatkohoito ja seuranta
Jatkohoito painottuu aukeilla kasvupaikoilla niittyjen ja ketojen kunnostamiseen. Se voidaan tehdä niittämällä tai laiduntamalla. Karuissa kasvupaikoissa jatkohoito ei ole yhtä työlästä koska vesominen on niukempaa. Niitto tehdään viikatteella tai niittokoneella, siimaleikkuria ei nykytietämyksen mukaan suositella jatkohoidossa, koska sen on epäilty edistävän kasvitauteja. Arvokkailla kasvillisuusalueilla on niittoa myöhäistettävä siementämisen takaamiseksi. Niitetyt heinät on raivattava alueelta jotteivät ravinteet lisäänny. Jatkohoitoon kuuluu myös poluston ym. rakenteiden kunnossapito, muinaisjäännöksen kunnon ja kasvillisuuden kehityksen seuranta ja yleinen alueen kunnosta huolehtiminen.

Hoidon kustannukset
Muinaisjäännösalueen peruskunnostukseen kuluu viiden ensimmäisen hoitovuoden aikana noin 90 % hoitoon käytettävissä olevista voimavaroista. Suurin panostus osuu ensimmäiselle vuodelle. Kustannukset vaihtelevat paljon hoidettavan kohteen laadusta riippuen.