Uudenmaan hoidetut kohteet

Hoidettuja muinaisjäännöskohteita Uudellamaalla ja Itä-Uudellamaalla:

Askola Kalmistomäki

Helsinki Kivikko tukikohta 4

Helsinki Vartiokylän linnavuori

Karjaa Alsätra Hönsåkerskullen

Karjaa Bocklint

Karjaa Brobacka - Lilla Näset

Karjaa Bällby

Karjaa Domargård

Karjaa Domargård Kartanonpaikka

Karjaa Enbacken

Karjaa Grabben kanava

Karjaa Högvalla

Karjaa Junkarsborg

Karjaa Kroggårdsmalmen

Karjaa Råckers

Karjaa Sutarkulla

Karjalohja Pöykärin linnavuori

Lohja Arorinne

Mäntsälä Alikartano

Pohja Järnvik Kohagen

Pohja Torby Kohagen

Porvoo Linnamäki

Porvoo mlk Hotton Storkärrbacken

Porvoo mlk Husholmen

Sipoo Sibbesborg

Siuntio Fårträsket 1-2

Siuntio Kalkberget

Siuntio Krejansberget

Siuntio Kyrkå

Siuntio Marsbacken

Siuntio Skällberget

Siuntio Stenberget

Askola Kalmistomäki

Hautapaikat, keskiaika

Askolan Kalmistomäki on varhaiseen keskiaikaan ajoitettu kyläkalmisto Nalkkilan kylässä Porvoonjoen rantamilla. Kalmistoa tutkinut Luho (1950) arvioi sen alaksi noin 1000 m² ja hautausten määräksi siellä yli sata. Tutkitut haudat olivat n. 55–60 cm syvyydessä ja ne erottuivat hiekassa tummana värijälkenä. Rakenteina tavattiin laakakiviladelmia hautausten laidoilla, mutta varsinainen kivinen arkkuladelma tavattiin vain yhdestä haudasta. Löydöt olivat vähäisiä ja koostuivat pääosin vainajien luista. Kohteesta on myös löydetty nuolenkärki.

Helsinki Kivikko tukikohta 4

Linnoite, I maailmansota

Kivikon, Jakomäen ja Rajakylän alueilla sijaitseva tukikohta IV kuuluu Helsingin ympärille 1. maailmansodan aikana rakennettuun linnoitusketjuun. Venäläiset alkoivat rakentaa näitä linnoitteita Pietarin suojaksi vuonna 1914. Tavoitteena oli Suomenlahden pohjukkaan johtavan väylän sulkeminen ja saksalaisten maihinnousun estäminen Suomen rannikolla. Maalinnoituksen puolustus perustui jalkaväen ja sitä tukevan tykistön varaan.

Kivikon tukikohta on yksi laajimmista yhtenäisinä säilyneistä kokonaisuuksista. Siihen kuuluu taistelu- ja yhdyshautojen lisäksi eri asemia yhdistäviä tykkiteitä, luolia ja tykkipatteri. Varustukset ovat paikoin keskeneräisiä, mutta niiden sijoitus antaa hyvän kuvan maarintamien puolustusasemien suunnittelutavasta. Kohteen hoito aloitettiin 1994 ja hoitoa on tulevaisuudessa tarkoitus laajentaa. Helsingin kaupunki on tekemässä alueelle ulkoilutieverkostoa ja alueesta on tarkoitus muodostaa yhtenäinen Helsingin koillisia kaupunginosia palveleva viheralue.

Alueen laajuuden vuoksi hoitotöitä on tehty vain asemilla 6 ja 7. Aseman 6 rakentaminen on aikanaan jäänyt kesken. Tällä hetkellä alueella on kallioon louhittua juoksuhautaa, luola ja kuoppia suojahuoneita sekä tulipesäkkeitä varten. Aseman eteläpuolitse kulkee mukulakivetty tykkitie. Asemasta kaakkoon tykkitien varressa on myös betonista valettu jalusta ja hirsillä tuettu kaivo. Asema 7:n alueella on kallioon louhittuja ja maahan kaivettuja hautoja sekä betonista valettuja tulipesäkkeitä ja suojahuoneita. Katetut rakenteet on räjäytetty. Osa asemasta on myös jäänyt teiden alle.

Helsinki Vartiokylän linnavuori

Linnavuori ja linnoite, rautakausi ja I maailmansota

Vartiokylän linnavuori on pääkaupunkiseudun ainoa esihistoriallinen linnamäki. Se sijaitsee Vartiokylänlahden pohjukassa jyrkkärinteisellä kalliolla. Linnavuorta kiertää vallitus, joka muodostuu paikoin vielä ehjänä säilyneestä kylmämuuratusta kivimuurista. Linnavuori lienee toiminut pakopaikkana eikä se ole ollut vakinaisesti asuttu tai miehitetty. Linnavuorella on suoritettu koekaivaus vuonna 1973 ja kaivaus vuonna 2002. Joitakin vallin rikkoutuneita osia on restauroitu.

Ensimmäisen maailmansodan aikana, vuonna 1915, Vartioharjun ja Puotinharjun alueelle alettiin rakentaa Helsinkiä kiertävän linnoitusketjun tukikohtaa n:o V. Pääosa tukikohdan rakenteista on kadonnut myöhemmän rakentamisen takia, mutta Vartiokylän linnanvuoren rinteillä on säilynyt tukikohdan luola 7 ja asema 8. Luola 7 on louhittu kallioon ja sen seinät ja lattia on valettu betonista. Aaltopeltikatto ja ovet on poistettu. Seinällä on ollut mahdollisesti I maailmasodan aikainen maalaus, mutta se on peitetty spraymaalilla.

Aseman 8 muodostavat kallioon louhitut haudat, jotka on suurelta osin varustettu betonilla. Asemaan kuuluu myös tulipesäkkeitä ja suojahuoneita sekä kolme kallioon louhittua, rakentamatonta kuoppaa. Torjuntasuuntina ovat pohjoinen ja itä.

Linnoitus muodostaa yhdessä linnavuoren kanssa mielenkiintoisen historiallisen kokonaisuuden. Se kuvastaa paikan strategista merkitystä eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa.

Karjaa Alsätra Hönsåkerskullen

Asuinpaikka ja kalmisto, pronssikausi/rautakausi

Alsätra Hönsåkerskullenin muinaisjäännösalue sijoittuu mäenkumpareelle Karjaan keskustan alueelle. Nykyisin paikalla on autioitunut talo melko avoimine pihapiireineen. Mäen rinteillä kasvaa tiheää sekametsää. Mäen etelärinne ja pohjoispuoli ovat aikaisemmin olleet peltoina, mutta ne ovat nyttemmin metsittyneet.

Alsätra Hönsåkerskullen on yksi Suomen arkeologian tutkimushistorian keskeisistä kohteista. Olof af Hällströmin kaivauksissa vuosina 1939 ja 1947 tutkittiin pronssikautinen röykkiö, jota oli käytetty uudelleen hautana yli tuhat vuotta myöhemmin kansainvaellus- ja merovingiajalla (400–800 jKr.). Tällöin sen päälle oli rakennettu polttokenttäkalmisto.

Röykkiön välittömästä läheisyydestä löydettiin kuuluisa Hönsåkerskullenin palokuoppahauta, johon oli kätketty usean vainajan poltetut luut hauta-antimineen. Hauta-antimet muodostuivat germaanisten aseiden ja balttilaisten korujen yhdistelmästä. Vuonna 1991 tutkittiin mäenkumpareen laella olevaa toista maakumpua, mikä varmistui tutkimuksissa merovingiaikaiseksi röykkiöksi. Röykkiöiden ympäristöstä paljastui asuinpaikka, joka pääosin ajoittuu rautakaudelle. Rautakautisen materiaalin joukossa oli kuitenkin löytöjä, jotka viittaavat jopa kivikauteen ajoittuviin kulttuurikerroksiin.

Karjaa Bocklint

Linnavuori, rautakausi

Bocklintin linnavuori sijaitsee Läppträsketin kaakkoisrannalla pienen mäen päällä. Mäen laelta avautuu näköala yli Läppträsketin järven. Kohdetta ei ole tarkemmin tutkittu, mutta se soveltuu topografialtaan ja sijainniltaan hyvin muinaislinnaksi.

Bocklintin linnavuoren laki on pienialainen ja se on linnoitettu loivalta etelä- ja kaakkoispuolelta. Luoteispuolella rinteet ovat äkkijyrkät. Linnoitteeksi on rakennettu suurista kivistä ja lohkareista koottu valli, jonka pituus on noin 56 m ja leveys noin 3 m. Vallin koillispäässä erottuu mahdollinen noin 2 m leveä porttiaukko.

Karjaa Brobacka - Lilla Näset

Muinaisjäännösryhmät, rautakausi, historiallinen aika

Brobacka - Lilla Näset muodostaa laajan muinaisjäännösalueen Karjaan keskustan tuntumassa sijaitsevan Läppträsketin luoteisrannalla. Kohteeseen kuuluvat Lilla Näsetin rautakautinen kalmisto ja uhrikallio, Stora Näsetin rautakautinen polttokenttäkalmisto, Själdbergetin rautakautinen kalmisto ja laaja Brobackan muinaismuistoalue. Kohteessa on myös arvokkaita kasvillisuusalueita, kuten perinnebiotooppeja, pähkinälehtoja ja ketoja. Läppträsket on lisäksi Uudenmaan arvokkain lintujärvi.

Ihmisen pitkäaikainen toiminta on antanut leimansa tälle alueelle. Sen eteläosassa Brobackan kallioisella mäellä on asuttu esihistorialliselta ajalta näihin päiviin saakka. Brobackan mäellä on kaksi nelisivuista latomusta, jotka on ajoitettu kansainvaellusaikaan (400–600 jKr.). Brobackan suuremmasta nelisivuisesta latomuksesta on löydetty ns. Karjaan solki, joka on ajoitettu merovingiaikaan lähes parisataa vuotta latomusta nuoremmaksi. Hautalöydön on ajateltu olleen uhrilahja ja kuvastavan sitä, kuinka tieto vanhoista hautapaikoista on säilynyt rautakaudella sukupolvien ajan. Mikä puolestaan kuvastaa asutuksen keskeytymätöntä jatkumista tällä alueella rautakaudella.

Brobackalla on myös joukko röykkiöitä, joista ainakin osaa voidaan pitää rautakautisina hautoina. Osa röykkiöstä liittyy pellon raivaukseen ja viljelyyn. Mäeltä on löydetty myös asuinpaikkaan kuuluvaa materiaalia, keramiikkaa ja savitiivistettä. Asuinpaikan tarkka sijainti on kuitenkin selvittämättä.

Brobackan asutus on jatkunut myös historiallisena aikana. Vanhat karttatiedot ja koekaivauksissa saadut löydöt viittaavat vuosisataiseen asutusjaksoon, joka päättyi vasta 1930-luvulla. Viimeisen alueella sijainneen torpan pihapiiri rakennuksenpohjineen ja ryytimaineen on yhä nähtävissä.

Vuosisatoja jatkunut asutus on jättänyt Brobackalle arvokkaan kasvillisuuden. Pohjoisessa on kallioketo ja suurta osaa mäestä peittää pähkinälehto. Vanhojen peltojen paikalla on nyt niitty.

Själdbergetin alue muodostaa metsäisen ja kallioisen alueen peltojen keskelle. Siltä tunnetaan muutamia hautalatomuksia ja muutamia epämääräisiä, ehkä varhaiseen viljelykseen littyviä röykkiöitä.

Storan Näset muodostaa rantavyöhykkeen tuntumaan loivan maakumpareen, joka on osin viljelyksessä. Kumpareella sijaitsee rautakautinen polttokenttäkalmisto ja historiallisen ajan kylmämuurattu rakenne, mahdollisesti asumuksen tai rakennuksen pohja tai pengerrys. Muinaisjäännös saattaa jatkua myös kumpareen kynnetylle osalle.

Lilla Näset on muinaisjäännösryhmä, jossa on kuppikallio ja merkkejä rautakautisesta asuinpaikasta ja polttokenttäkalmistosta. Se sijoittuu aivan rantaviivan tuntumaan loivahkorinteisenä, matalahkona muodostumana. Muinaisjäännös ulottuu todennäköisesti koko Lillnäsetin alueelle.

Karjaa Bällby

Röykkiökalmisto, asuinpaikka, rautakausi

Bällbyssä Karjaan pohjoisosassa Lohjanjärven rannalla sijaitsee Uudenmaan suurin varhaismetallikautinen röykkiökalmisto. Kalmistoon liittyy myös samanaikainen asuinpaikka. Matalia, turpeen peittämiä röykkiöitä Bällbyssä on 75–80 ja ne ovat jääneet Lomanotko-nimisen kesähuvilayhdyskunnan keskelle. Osin pihamailla ja osin huvilayhdyskunnan yhteismailla olevat röykkiöt muodostavat kolme ryhmää kallioisten mäkien rinteille.

Bällbyn röykkiöt ovat pääasiassa matalia ja melko pieniä muutamaa isompaa röykkiötä lukuunottamatta. Osa röykkiöistä on maansekaisia, osa pelkästään kivestä kasattuja. Jotkut röykkiöistä ovat hyvin vaikeasti havaittavissa niihin kasvaneen paksun turvekerroksen vuoksi. Röykkiöiden ympäristössä on havaittu merkkejä asuinpaikasta. Bällbyn röykkiöalue on kiinnostava ja arvokas muinaisjäännöskohde, sillä se edustaa varhaisen rautakauden ihmisen toiminnasta säilyneitä jäännöksiä.

Karjaa Domargård

Kalmisto, rautakausi

Karjaan Domargårdin alueella on useita rautakautisia muinaisjäännöksiä, mm. asuinpaikkoja ja kalmistoja (Domargård I–IV). Domargårdin alueen muinaisjäännökset sijoittuvat peltojen keskellä oleville saarekkeille, ja pelloilta on poimittu talteen mm. rautakaudentyypin keramiikkaa.

Kohteista Domargård II muodostaa laajahkon rautakautisen muinaisjäännösalueen, jossa on havaittu polttokenttäkalmiston ohella myös merkkejä rautakautisesta asuinpaikasta. Kohteessa on tehty tutkimuksia vuosina 1982 ja 1997. Viimeisimmissä tutkimuksissa polttokenttäkalmisto on ollut runsaslöytöinen. Sieltä on saatu talteen mm. keihäänkärkiä, lasimassahelmiä ja rannerenkaita. Löytöjen perusteella kohde ajoittuu merovingiajan loppupuolelle ja viikinkiajalle.

Aivan Domargårdin polttokenttäkalmiston koillispuolella on tutkimaton maansekainen röykkiö, jonka halkaisija on n. 11 m. Röykkiö on koetutkimuksissa vahvistunut rautakautiseksi.

Karjaa Domargård Kartanonpaikka

Asuinpaikat, keskiaika

Domargårdin kartanon paikka sijaitsee peltojen keskellä olevalla kumpareella. Kumpareella on rakennusten perustuksia, kellari ja maakumpuja. Domargård on vanha rälssitila, joka mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä 1300-luvun lopulla Nils Ingesson Dieknin yhteydessä. Tämä keskiaikainen kartano on mahdollisesti sijainnut samalla paikalla kuin nykyiset rakennusten rauniot, joissa näkyy usean eri rakennusvaiheen jälkiä.

Raunioiden vanhimmat osat ovat mahdollisesti 1500-luvulta. Tällöin Domargård tuomittiin Carin Pederdotterille panttitilaksi. 1542 omistajana mainitaan Per Jacobsson, mahdollisesti Pederdotterin poika, ja hänen jälkeensä kartano säilyi 1700-luvun alkuun asti hänestä polveutuvalla Björnarm-suvulla. Vuoteen 1810 asti kartano oli Roselindt-suvulla, jonka jälkeen se vähitellen raunioitui. Vielä tällä vuosisadalla kartanon kellariholveja kerrotaan käytetyn perunakellareina. Tältä ajalta ovat myös kellareiden betonivahvistukset.

Karjaa Enbacken

Nelisivuinen latomus, rautakausi

Enbackenilla sijaitsevat matala, vaikeasti havaittavissa oleva nelisivuinen latomus ja siitä noin 60 metrin päässä koillisessa matala kivestä ja maasta tehty röykkiö. A. Hackan tutki Enbackenin latomusta vuonna 1914, jolloin kohde oli jo osaksi tuhoutunut. Hän löysi mm. vyönsoljen, rannerenkaan ja kaksi putkikirvestä sekä palanutta luuta ja keramiikanpaloja. Latomuksen läheltä löytyi merkkejä mahdollisesta toisesta hautauksesta.

Enbackenin läheisiltä Kilan pelloilta on tavattu irtolöytöinä rautakaudentyypin keramiikkaa. Ne liittynevät vieressä olevan Borgmästarsin alueeseen, josta tunnetaan runsaasti rautakautisia löytöpaikkoja.

Karjaa Grabben kanava

Kulkuväylät, keskiaika

Grabben kanava on arvoituksellinen, todennäköisesti keskiaikaan liittyvä maarakenne, jonka arvellaan olevan kuljetuksellisesti merkittävä jäänne. Se on kaivettu Lohjan harjun matalimmalle kohdalle nykyisen Karjaan kaupungin keskustaan. Kaivanto on parhaiten hahmotettavissa Kroggårdin tien varrella kahden teollisuuskiinteistön välissä junaradan eteläpuolella.

Grabben kanava on alunperin ollut ainakin 500 m pitkä ja ulottunut Mustionjoen rantamilta Kilamosseniin saakka, joka vielä rautakauden lopulla on ollut Läppträsketin pohjoisinta rantaa. Kaivannon sijainti on antanut aiheen olettaa, että kysymyksessä olisi voinut olla vesistöjä pitkin kulkevan liikenteen helpottamiseksi kaivettu kanavamainen rakenne. Varsinaisesta kanavasta ei ole kuitenkaan voinut olla kyse, koska kaivannon pohjaosa on liian korkealla, jotta siinä olisi voinut olla pysysvästi vettä. Mahdollisesti on ollut kosteapohjainen, alusten vetämiseen soveltuva ura. Grabben kanava on liitetty Raaseporin linnan rakennushankkeeseen, jolloin sitä pitkin olisi kuljetettu kalkkia sisämaasta linnan rakennustyömaalle.

Karjaa Högvalla

Nelisivuinen latomus, rautakausi

Högvallassa sijaitsee kaksi nelisivuista latomusta, joista toinen on erotettavissa selkeästi autioituneen talon pihapiirissä, mutta toinen on vaikeasti löydettävissä ja paikannettavissa. Ensinmainitun latomuksen on tutkinut A. Hackman vuonna 1916. Siinä on suurista kivistä ladottu reunakehä, jonka sisältä löytyi pienempien kivien alta nuoremman roomalaisajan löytöjä, mm. solkia, rannerenkaita, sormuksia, miekanosia ja kappaleita kilvenkupurasta. Kohde entistettiin tutkimusten jälkeen.

Karjaa Junkarsborg

Linnanpaikka, keskiaika

Junkarsborgin linna sijaitsee Karjaan pohjoisosassa Päsarträsketin järven kaakkoisosassa keskellä Mustionjokea. Se kuuluu maamme ns. maavallilinnoihin. Alunperin linnoitus sijaitsi jokeen työntyvällä niemellä, jonka itäpuolitse Mustionjoki virtasi vuolaana koskena. Mustion ruukin toimintaan liittyen koskea on perattu useasti ja sen ohi on kaivettu kanavia, joista viimeisin vuodelta 1899 leikkautuu läpi linnaniemen.

Junkarsborg muodostuu päälinnasta ja sitä länsipuolella linnaniemellä suojanneesta esilinnasta. Esilinnan varustuksista on jäljellä vain vallihauta, mutta päälinnan nelikulmaista linnanpihaa kiertävät vieläkin maavallit, jotka ovat jykevimmillään etelään antavalla sivulla. Linnanpihalla on tutkimuksissa tavattu kivirakennusten perustuksia, mutta ne ovat nyt maan peittämiä lukuunottamatta linnan kaivoa.

Junkarsborg on kaivaustulosten perusteella rakennettu 1100- ja 1200- lukujen vaihteessa. Ensimmäinen linna oli puinen varustus, joka näyttää tuhoutuneen tulipalossa. Sen jälkeen paikalle pystytettiin puusta ja kivestä tehty linna, joka rahalöytöjen avulla on ajoitettu 1300-luvun loppupuolelle. Tältä ajalta on peräisin myös ainoa tunnettu linnaa koskeva keskiaikainen kirjallinen maininta. Linna mainitaan vuonna 1395 Bo Joninpoika Gripin perillisten panttiläänien joukossa.

Linnaa on sen sijainnin perusteella pidetty Mustionjokea pitkin aina Hämeen sydänmaille asti avautuvan vesireitin lukkona. Sitä on myös pidetty Raaseporin edeltäjänä, sillä linna sijaitsee keskiaikaisen Rasan boolin eli verokunnan alueella (Raseborg – Rasan linna). Nimi olisi sittemmin periytynyt uudelle linnalle, joka pystytettiin lähemmäs rannikkoa.

Junkarsborg on joka tapauksessa jäänyt pois käytöstä Raaseporin perustamisen jälkeen eikä sillä näytä olleen minkäänlaista merkitystä 1400-luvulta eteenpäin. Linna on mahdollisesti palvellut viimeisen kerran Raaseporin rakentamisen aikoina, jolloin sieltä on valvottu rakennustarvikkeiden tuotantoa ja kuljetusta. Linnan itäpuolelta tunnetaan näet tiilentekopaikka ja kansanperinteen mukaan linnan lähellä on myös kalkkiuuni ja paja.

Linnan alueelta on tehty kasvikartoitus (Aimo Nummi 1994). Kartoituksen mukaan siellä kasvaa useita ihmisen toimintaan liittyviä kasveja. Näistä ainakin humalalla (Humulus lupulus) ja mäkikauralla (Avenula pubescens) on selvästi liittymäkohtia linnan varhaishistoriaan. Hoidon yhteydessä kohteesta on poistettu lähes 100 m³ puustoa.

Karjaa Kroggårdsmalmen

Tarhakalmisto, rautakausi

Kroggårdsmalmenin muinaisjäännösalue muodostuu rautakautisesta kalmistosta ja tarhakalmistosta sekä kivikautisesta asuinpaikasta. Alue muodosti kivikaudella merensalmea reunustaneen niemenkärjen, joten se oli luonteva asuinpaikka.

Rautakauden alussa aluetta alettiin käyttää kalmistona. Kalmistossa oli alunperin kolme matalan kiveyksen kätkemää hautarakennelmaa, mutta se oli jo löytyessään vuonna 1932 osittain rakennustöiden tuhoama. Nils Cleven johtamien tutkimusten (1932 ja 1937) jälkeen kaksi hautarakennelmista poistettiin ja kalmiston luoteiskulmassa sijainnut kolmas entisöitiin ja säilytettiin muistomerkkinä. Nähtävissä oleva pohjakerros muodostuu kivien rajaamista tarhoista, joita on peittänyt pienehköistä kivistä muodostunut täyttömaa. Nämä tarhat ovat kahdessa erillisessä ryhmässä.

Tarhoihin haudatuille vainajille oli annettu mukaan hautalahjoina koruja, tarvekaluja ja aseita. Yhteensä hautarakennelmasta löydettiin kymmenen vainajan jäännökset. Kalmisto ajoitetaan esineistön ja rakenteiden perusteella vanhempaan roomalaiseen rautakauteen (n. 0–200 jKr.). Sitä on perinteisesti verrattu Viron ja Latvian tarhakalmistoihin ja sitä on pidetty joko Virumaalta tai Saarenmaalta tulleen siirtolaisväestön hautapaikkana.

Kohde on hyvin pieni ja sijaitsee pientaloalueen ja teollisuusalueen väliin jäävässä kapeassa metsäkaistaleessa. Kohteen hoito aloitettiin poistamalla kiveyksessä kasvanut kanervikko ja muu varpukasvillisuus ja paljastamalla entisöityjen tarhojen reunakivet. Seuraavina vuosina on jatkettu kiveyksessä kasvavien mätästävien heinien poistamista. Pyrkimyksenä on, että kiveyksen alueella kasvaisi vain kuivalle kangasmetsälle ominainen jäkälä.

Karjaa Råckers

Röykkiö, pronssikausi

Råckersin alueella sijaitsee kolme maansekaista pronssikautista röykkiötä, joista yksi on tuhoutunut kokonaan. Ne reunustavat pronssikauden aikaista kapeaa salmea, joka on yhdistänyt Lohjanharjun pohjoispuolisen sisäsaariston sen eteläpuoleiseen avoimempaan ulkosaaristoon.

Röykkiöistä on tutkittu Råckers I ja Råckers II, joista viimemainittu oli jo osin tuhoutunut ennen tutkimuksien alkua. Röykkiön I tutkimuksissa vuonna 1938 Nils Cleve löysi hartsitiivistettä ja siihen liittyvän löytökeskittymän, joka on tulkittu uurnahautaukseksi. Röykkiöstä II löydettiin merkkejä ainakin kahdesta hautauksesta, joista toinen on ollut roomalaisajan uurnahautaus, toinen pronssikautinen hautaus. Molemmissa röykkiöissä oli isommista kivistä koottu reunakehä.

Röykkiö kolme on tutkimaton hyvin säilynyt kohde, jonka rakenne lienee tutkittujen röykkiöiden kaltainen. Röykkiöiden ympäristöstä on havaittu merkkejä kivikautisesta asuinpaikasta, joka on todennäköisesti jäänyt kokonaan katu- ja piha-alueiden alle. Kokonaisuudessaan kohde muodostaa tutkimushistoriallisesti merkittävän, hautatyypeiltään harvinaisen muinaisjäännöskokonaisuuden.

Karjaa Sutarkulla

Linnavuori, keskiaika

Sutarkullan muinaislinna on eteläisin Läppträsketin järven rannoilla sijaitsevasta neljästä muinaislinnasta. Se sijaitsee kolmelta sivultaan jyrkällä mäellä ja sen kallioiselta laelta avautuu näköala Läppträsketille. Sutarkullan mäen eteläreunaa kiertää leveä maasta ja kivistä kasattu valli, jonka eteläpuolella on esilinnaksi tulkittu, reunoiltaan jyrkäksi viistottu terassi. Rakenteensa puolesta linnoitus on ajoitettu varhaiseen keskiaikaan.

Vallin lisäksi mäellä on havaittu muitakin kiveyksiä. Mäen länsirinteen suuntainen kylmämuurattu kivirakennelma on todennäköisesti myöhäinen, ehkä 1800-luvulla rakennettu aita. Linnan eteläpuoleiselta pellolta on löydetty pala rautakaudentyypin keramiikkaa ja kvartsia. Sutarkullan mäen ympäristöstä on löydetty myös kiveyksiä ja kiviaitaa, mutta toistaiseksi niiden luonne ja ajoitus on epäselvä.

Karjalohja Pöykärin linnavuori

Linnavuori, rautakausi

Pöykärin linnavuori sijaitsee Tallaan kylässä Lohjanjärvestä Puujärven suuntaan ulottuvan, nyttemmin soistuneen lahdelman rannalla. Linnan pohjoinen sivu on hyvin loiva ja se on varustettu kivimuurilla. Muut sivut ovat hyvin jyrkkiä. Linnavuorta ei ole tutkittu.

Lohja Arorinne

Röykkiökalmisto, rautakausi

Lohjanjärven saarilla on useita rautakauden alkuun (500 eKr.–200 jKr.) ajoitettuja kalmistoja, joista Arorinne on suurin. Kalmisto löydettiin 1800-luvun lopussa. Siihen kuuluu yli 50 matalaa röykkiötä, mutta alunperin kalmisto oli tätäkin suurempi ja jatkui pidemmälle itään ns. Kraatarinpellon alueelle. Aluksi kalmistoa pidettiin ajanlaskun taitetta nuorempana, mutta myöhemmin se on ajoitettu pääosin esiroomalaiseen aikaan (500 eKr.–0).

Kalmiston röykkiöt ovat matalia ja rakenteettomia. Kolmessa kaivauksessa 1900-luvun alussa kalmiston röykkiöistä kaivettiin kymmenen. Pääosa niistä oli löydöttömiä. Tärkeimmät löydöt olivat saviastianpaloja, jotka koristelultaan ja tyypiltään kuuluvat maamme etelärannikolla tavattavaan ns. Morbyn keraamiseen traditioon. Merkittävin esinelöytö oli yksinkertainen pronssinen spiraalirannerengas. Viitteitä asuinpaikasta – saviastianpaloja ja savitiivistettä – on löydetty kalmiston eteläpuolella olevilta pelloilta, mutta sen tarkkaa sijaintia ei ole saatu paikallistetuksi.

Kohde sijaitsee kahden toisistaan selvästi poikkeavan metsäkuvion alueella. Pääosa röykkiöistä on alunperin lehtomaisella, mutta sittemmin kuuselle istutetulla rinteellä ja muut nuoren mänty- ja kuusitaimikon keskellä.

Kohteessa on Museoviraston laatimat opastaulut ja röykkiöt on merkitty maastoon muovisin muinaismuistolaatoin.

Mäntsälä Alikartano

Kartanomuseo, historiallinen aika

Frugårdin kartanon historia ulottuu vuoteen 1606, jolloin kuningas Kaarle IX lahjoitti Henrik Wreden leskelle, Gertrud von Ungernille yhdeksän taloa Nummen kylästä. Gertrud von Ungernin mies oli kuollut taistelussa, jossa hän oli luovuttanut hevosensa kuninkaalle. Vuonna 1709 kartano siirtyi kaupan kautta Wrede-suvulta Nordenberg (aatel. Nordenskiöld) -suvulle, joiden omistuksessa se oli vuoteen 1912. Tällöin tila siirtyi liikemies August Eklöfille Nordenskiöld-suvun muutettua Ruotsiin.

Maanlunastuslain mukaan muodostettiin Alikartanon maista 14 uudistilaa vuonna 1924 ja toisen maailmansodan jälkeen tila jaettiin siirtoväen asutustoimintaan. Suomen valtio osti Nordenskiöld-suvun lahjoituksen turvin vuonna 1964 jäljellä olevat kartanorakennukset ja 1,8 ha:n suuruisen tonttimaan.

Vuodesta 1982 Alikartano on ollut Museoviraston ylläpitämänä kartanomuseona. Alikartanon rakennushistoriallisesti mielenkiintoinen päärakennus on vuodelta 1802. Museokokonaisuuteen kuuluu myös Nordenskiöld-suvun sukuhauta noin 200 m kartanosta länteen.

Pohja Järnvik Kohagen

Röykkiökalmisto, rautakausi

Järnvikin kylässä sijaitseva Kohagen on varhaiseen rautakauteen ajoittuva röykkiökalmisto. Olof af Hällström teki siellä tutkimuksia vuonna 1948 ja kaivoi kohteen suurimman röykkiön. Sen läpimitta on 13–14 m ja sen korkeus on noin 2 m. Röykkiön pohjatasosta paljastui kahden nelisivuisen kivikehän muodostama hautarakenne. Tärkein röykkiön löydöistä oli rautainen tappikirves, joka oli ensimmäisiä Suomesta löytyneitä selkeästi esiroomalaiseen rautakauteen ajoittuvia esineitä.

Suurimman ja entisöidyn röykkiön lisäksi alueella on 17 pienempää röykkiötä.

Pohja Torby Kohagen

Röykkiöt, rautakausi

Kohagen on osin umpeenmetsittynyt vanha haka-alue. Alueella on kymmenkunta hautaröykkiötä, joista Olof af Hällström tutki kaksi vuonna 1948. Kaivaustutkimuksissa röykkiöistä paljastui rakenteita, mm. reunakehiä ja suorakaiteen muotoisia kivikehyksiä. Löydöt käsittivät palaneita luunsiruja, keramiikkaa ja muutamia metalliesineitä (tappikirves, pronssisormus). Hakaa ympäröivät pellot on metsitetty lehtikuuselle.

Porvoo Linnamäki

Linnavuori, keskiaika

Porvoon Linnamäen hoitoalueeseen kuuluvat Porvoon Linnamäki, Pikku Linnamäen rautakautinen kalmisto ja Maarin muinainen satama. Hoito toteutetaan yhteistyössä Porvoon kaupungin kanssa.

Porvoon Linnamäki on yksi Uudenmaan suurimmista ja näyttävimmistä muinaisjäännöksistä. Sen alkuperästä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Vanhastaan sitä on pidetty tanskalaisten ristiretkeilijöiden perustamana tukikohtana 1100- tai 1200- luvulta. Uusien tutkimusten mukaan linnalla on ollut vähintään kaksi käyttövaihetta. Merkit varhaisemmasta esihistoriallisesta vaiheesta ovat lähes täysin kadonneet linnan myöhäisempien rakennusvaiheiden takia. Kaivauksissa on kuitenkin tavattu kerroksia, jotka on ajoitettu 800-luvulle jKr. Linnaa lienevät tällöin käyttäneet hämäläiset tullessaan rannikolle käymään kauppaa ja kalastamaan.

Linnan nykyinen ulkoasu on peräisin 1300-luvun lopulta. Tällöin Ruotsin hallitsijana oli saksalaissyntyinen kuningas Albreckt Mecklenburgilainen. Hänen aikanaan perustettiin maahamme useita uusia linnoja, ja yksi näistä pystytettiin Porvoon Linnamäelle. Linnan varsinainen perustaja on todennäköisesti Jakob Abrahaminpoika Djäken, jonka kuningas nimitti Suomen laamanniksi 1386. Porvoon voutikunta ja linna mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1387. Samana vuonna, mutta eri yhteydessä, mainitaan myös Porvoon vouti Markvard Lyncke.

Albreckt Mecklenburgilainen syrjäytettiin vallasta 1389, jonka jälkeen seurasi kuutisen vuotta kestänyt valtataistelu Albrecktia kannattavien vitaaliveljien ja kuningatar Margaretan kannattajien välillä. Vuoteen 1395 mennessä Margareta oli vakiinnuttanut valtansa ja jo vuonna 1396 Albrectin rakennuttamat linnat määrättiin vain joitakin lukuunottamatta purettaviksi. Tällöin myös Porvoon linna – Wartholm hylättiin.

Pikkulinnamäen kalmisto ei liity Linnamäen historiaan – se on noin tuhat vuotta linnaa vanhempi ja ajoittuu vuosille 0–400 jKr. Kalmisto löytyi 1965 ja se tutkittiin seuraavina vuosina. Kalmisto on aikoinaan rakennettu saareen sen kumpareen korkeimmalle kohdalle. Kalmistokiveykseen on haudattu 14–16 vainajaa, joille oli annettu runsaat hautalahjat. Löytöjen joukossa on mm. rannerenkaita, pronssisormus, sirppejä, veitsi, putkikirves, keihäänkärki ja nuolenkärki. Sekä haudan rakenne että esineistö viittaa vainajien vahvoihin yhteyksiin Viroon.

Linnamäkeen liittyvä Maarin lahti on palvellut ainakin pappilaa mutta todennäköisesti myös Porvoon linnaa. Pikku hiljaa madaltuva ja umpeenkasvava lahti on erityisen arvokas kasvillisuudeltaan.

Porvoo mlk Hotton Storkärrbacken

Röykkiöryhmä, rautakautinen/historiallinen aika

Hotton Storkärrbackenin maastossa on 31 matalaa röykkiötä, joista suurin osa on paksun turpeen peittämiä. Alueella on tehty koetutkimus (T. Edgren 1969, röykkiö 1). Tutkimuksen yhteydessä yksi röykkiöistä kaivettiin ja sen alta löydettiin rautaesineen katkelma ja pieni pyöreä levy, joka on ilmeisesti pronssia. Kaivausten yhteydessä lähiympäristöä ei tutkittu enempää. Alue on kartoitettu vaillinnaisesti, joten sieltä voidaan vielä löytää uusiakin röykkiöitä.

Röykkiöt 4–14 ovat ryhmittyneet rinteessä havaittavan raivatun ja tasatun alueen liepeille. Tasatussa alueessa erottuu pellon piennarta ja muutamia rinnettä alas päin kulkevia ojamaisia painanteita. Koekuopissa, joita on tehty peltomaaksi tulkittuun alueeseen, on tullut esiin multava humuskerros ja sen alainen hiekka ja hieta. Havaintojen perusteella ainakin osa röykkiöistä liittynee viljelyyn. Muutamat suurehkot ja varsinkin silmäkivelliset röykkiöt vaikuttavat kuitenkin haudoilta.

Röykkiöt 20–30 muodostavat toisen selvän kokonaisuuden alueen koillisosaan. Niiden liittyminen viljelyyn ei ole niin selvää kuin edellisten. Röykkiöt 22–23 ja 30 muodostavat vallimaisen terassin reunan.

Alueen luonne ja ajoitus jäävät toistaiseksi avoimiksi kysymyksiksi. On kuitenkin selvää, että kohde on syntynyt vuosisatoja sitten. Röykkiöiden ryhmittyminen Mustijoen ja Haikoon kylien rajalle viittaa siihen, että kohde olisi syntynyt ennen näiden kylien välisen rajan muodostumista.

Porvoo mlk Husholmen

Linnanpaikka, keskiaika (1300-luku)

Pienen Pernajanlahden länsirannalla sijaitseva Husholmen on vuosien 1947 ja 1956 koetutkimusten ja vuosien 1995 ja 1996 tutkimusten perusteella ajoitettu keskiaikaiseksi. Tutkimuksissa on myös löydetty kahden rakennuksen perustat mäen laelta ja niemen ympärillä meressä on havaittu paaluvarustuksia. Paaluvarustukset ovat suojanneet linnoitusta meren suunnalta. Kohteessa on runsas kulttuurivaikutteinen kasvillisuus.

Sipoo Sibbesborg

Linnavuori, keskiaika

Sibbesborgin linna on aikoinaan sijainnut Sipoonjoen suistossa saarella, joka nykyään on n. 350 m pitkä harjanne Sipoonjoen länsipuolella. Vanhin kirjallinen maininta linnasta on Eric Tuneldin maantiedossa vuodelta 1795. Linnan syntyhistoria on epäselvä. Perimätiedon mukaan linnan perusti viikinki nimeltä Sibbe (Sighbiorn). Hänen mukaansa olisi nimetty linnan ohitse virtaava joki ja koko kunta (Sipoonjoki, Sipoo). Vallalla on ollut myös käsitys, että sen olisivat perustaneet tanskalaiset ristiretkeläiset 1100- tai 1200- luvulla. Tuoreimpien tutkimusten mukaan linna olisi rakennettu aikaisintaan 1300-luvun lopulla osaksi Ruotsi-Suomen kuninkaan Albrekt Mecklenburgilaisen linnaläänijärjestelmää.

Sibbesborgin linnasaaresta vain sen eteläisin kärki on ollut varustettu. Vallihaudat ja puuvarustuksella vahvistettu valli suojasivat sitä pohjoisesta, ja veteen noin 30–40 m päähän kalliosta rakennettu paaluvarustus esti laivoja pääsemästä vesitse päälinnaan. Itse linna kallion päällä on kivestä ja tiilestä rakennettu. Linnasta ei kuitenkaan ole jäljellä kuin alin maan peittämä perustus, sillä linnan hylkäämisen jälkeen rakennusmateriaali on ilmeisesti viety muualle. Linnan talousrakennukset, linnaväen asunnot ja satama ovat mahdollisesti sijainneet linnasaaren pohjoisosassa päälinnan ulkopuolella.

Kohteesta on tehty kasvillisuuskartoitus (Kimmo Seppänen 1990), jossa kohteen rikas kulttuurivaikutteinen kasvillisuus on dokumentoitu.

Siuntio Fårträsket 1–2

Röykkiöt, rautakausi

Fårträsket 1–2 sisältää kolme mahdollisesti rautakautista röykkiöhautaa. Ne sijaitsevat samalla länsi-itä -suuntaisella kalliolla noin 100 metrin etäisyydellä toisistaan.

Fårträsket 1 on halkaisijaltaan noin 5,3 m ja hajotettu. Se on alunperin rakennettu kulmikkaista kivistä siten, että reunakivet ovat olleet muita suurikokoisempia. Nykyisellään rakennetta on kuitenkin vaikea hahmottaa.

Fårträsket 2 käsittää kaksi pyöreähköä kivilatomusta tai röykkiötä, jotka ovat osittain tuhoutuneet. Kummankin röykkiön keskelle on kaivettu kuoppa ja niiden laki on paikallisten asukkaiden mukaan madaltunut alkuperäisestään. Kummankin röykkiön halkaisija on noin 4 m. Kohteiden ohella alueella on kaksi muutakin röykkiökohdetta.

Siuntio Kalkberget

Röykkiöt, pronssikausi

Kalkbergetin pronssikautinen röykkiökalmisto muodostuu kolmesta röykkiöhaudasta. Röykkiö A sijaitsee kallion eteläreunan lähellä ja on kooltaan noin 19 x 10 m. Se on suunnaltaan lähes itä–länsi-suuntainen rakennelma, jonka pintaan on kaivettu useita syvennyksiä. Röykkiön pohjoislaidalla on näkyvissä osa alkuperäistä reunamuuria.

Röykkiö B sijaitsee kalliotasanteella noin 15 m röykkiöstä A pohjoiskoilliseen. Se on muodoltaan pyöreä, noin 6–6,5 m halkaisijaltaan oleva rakenne, jota ympäröi suurehkoista kivistä rakennettu reunakehä. Röykkiö C on halkaisijaltaan noin 10 metriä oleva rakenne, joka sijaitsee noin 15 m päässä röykkiöstä B. Röykkiössä C ei ole havaittavissa minkäänlaista reunakehää tai muuria.

Kalkbergetin röykkiöt ovat suhteellisen hyvin säilyneitä ja ne muodostavat näyttävän kokonaisuuden. Kalkbergetin lisäksi alueella on kolme muuta muinaishautaryhmää.

Siuntio Krejansberget

Röykkiökalmisto, pronssikausi

Siuntion kirkon pohjoispuolella kohoavalla Krejansbergetillä on viisi vanhemmalle pronssikaudelle ajoittuvaa suurikokoista röykkiöhautaa. Röykkiöt sijaitsevat yhtä lukuunottamatta Krejansbergetin länsilaidalla. Viides röykkiöistä sijaitsee noin 300 m muista röykkiöistä koilliseen Krejansbergetin itälaidalla.

Suurin Krejansbergetin röykkiöistä on kooltaan 25 m x 20 m x 2 m. Myös muut röykkiöt ovat läpimitaltaan yli kymmenmetrisiä. Röykkiöistä on vuonna 1894 tutkittu yksi, röykkiö D, joka sijaitsee pohjoisen rinteen reunalla. Kaivauksissa röykkiö tutkittiin vain osittain. Röykkiötä ympäröi ilmeisesti kehämuuri ja keskellä oli arkkua muistuttava kivirakennelma. Röykkiön pohjalta löydettiin saviastianpaloja, hiiltä ja simpukankuorenpaloja.

Krejansbergetiltä avautuu näkymä Kyrkånin laaksoon. Laakson viljelymaisema on syntynyt useiden kymmenien - jopa satojen sukupolvien työn tuloksena ja siellä on nähtävissä tuhansien vuosien mittaisen ihmisen toiminnan tuloksena syntyneen maiseman historiallinen kerroksellisuus.

Laakson kummaltakin laidalta kallioiden huipulta tunnetaan muitakin pronssikautisia röykkiöitä. Pohjoisessa Suitian kartanon lähettyvillä on roomalaiseen rautakauteen (n. 0–400 jKr.) ajoittuva Ekebergan kalmisto ja sen lähettyviltä tunnetaan esihistoriallisia asuinpaikkalöytöjä. Pyhän Pietarin kirkon länsipuolella on Skällbergetin rautakautinen linnavuori. Lounaassa metsänrajan tuntumassa on kivikauden loppuun ajoittuva asuinpaikka. Maiseman historiallista ulottuvuutta täydentävät keskiaikainen kirkko ja keskiaikaan periytyvä Suitian kartano. Suuret tilat jokilaaksossa ovat nekin vanhoja kantatiloja, joiden synty sijoittuu keskiaikaan.

Siuntio Kyrkå

Muinaisjäännösryhmät, pronssikaudesta keskiaikaan

Kyrkån hoitoalue muodostuu Siuntion keskiaikaisen Pyhän Pietarin kirkon ympärille. Siihen kuuluvat Krejansbergetin pronssikautiset röykkiöt, Skällbergetin rautakautinen linnavuori, Siuntion kirkon ympäristö, Falkbergetin (Siuntion kotiseutumuseo) ympäristö ja Kyrkån syvä jokilaakso. Kohde on Siuntion kirkonkylän kulttuurimaiseman polttopisteessä. Kyrkån jokilaakso yhdistää maisemallisena elementtinä mainitut muinaisjäännökset ja historialliset kohteet.

Siuntio Marsbacken

Asuinpaikka ja kalmisto, pronssikausi ja rautakausi

Marsbacken on noin neljän hehtaarin suuruinen, kuusimetsäinen alue Svartbäckin kylässä Tjusträsketin länsipuolella. Marsbackenin ja Tjusträsketin väliset pellot ovat suhteellisen alavia, mutta maasto nousee äkisti pohjoiseen ja länteen Marsbackenin kohdalla. Maaston alavuuden takia meri on ulottunut kapeana ja poimuilevana lahtena syvälle Siuntion alueelle rautakaudella ja vielä historiallisena aikana. Kivikauden ja pronssikauden taitteessa alue on ollut suojaista sisäsaaristoa ja Marsbacken on sijainnut leveän, itään työntyvän niemen etelärannalla.

Marsbackenilta tunnetaan kaksi röykkiötä ja röykkiönpohja sekä esihistoriallinen asuinpaikka. Siellä on myös joukko erimuotoisia painanteita ja pienempiä kiviröykkiöitä. Tuulenkaatojen juurakoissa on palaneita kiviä ja tiilenkappaleita, jotka liittynevät Marsbackenilla 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla olleeseen maatilaan. 1900-luvulla aluetta on käytetty kylän yhteisenä sikolaitumena.

Ennen töiden aloittamista Marsbackenissa oli jykevän kuusikon lisäksi paikoitellen tiheä tuomi- ja pihlajavesakko, jota maanomistaja oli osittain raivannut. Röykkiötä peitti tiheähkö pensasmainen aluskasvillisuus. Museovirasto raivasi kohteen kevään ja kesän 1992 kuluessa. Myöhemmin kohdetta on hoidettu siivoamalla ja raivaamalla uudelleen nousevaa vesakkoa. Kohteen kuusimetsä on tarkoitus korvata vähitellen lehtipuilla, joiden valtalajiksi on suunniteltu tammea.

Siuntio Skällberget

Linnavuori, rautakausi

Skällbergetin linnavuori sijaitsee vastapäätä Siuntion kirkkoa, kirkolta Lohjan asemalle vievän tien länsipuolella. Linnan toisella puolella sijaitsee Tjusterbyn kartano, joten linnavuori jää kirkon ja kartanon väliin. Linnavuorelta avautuu maisema Suitian kartanolinnalle ja Gårdskullan kartanoon päin.

Skällbergetin linnavuori on jyrkkien kallioseinien suojaama kallion pohjois- ja itäreunalla. Eteläsuunnasta kallion huipulle pääsyn ovat estäneet kaksi itä–länsi-suuntaista vallia, jotka on rakennettu kallion kapeimmalle kohdalle. Vallit on todennäköisesti rakennettu suurehkoista kivistä ja maasta.

Linnavuoren laki on pieni ja käsittää vain puolet Skällbergetin mäestä. Kohdetta ei ole tutkittu, mutta linna on ajoitettu rautakauden lopulle.

Siuntio Stenberget

Röykkiöt, pronssikausi

Stenbergetin röykkiö on muodoltaan pyöreähkö ja halkaisijaltaan noin 12,5 m. Sitä on hajotettu vierittämällä kiviä röykkiöstä eri suuntiin ja kiveykseen on kaivettu joitakin kuoppia. Röykkiön keskellä on havaittavissa joitakin suurehkoja kiviä ja kivilaakoja, jotka saattavat liittyä arkkumaisiin rakenteisiin.

Stenbergetin röykkiö on yksi alueen kolmesta muusta röykkiöstä / röykkiöryhmästä.