Vasen-bg Museovirasto  
Henkilöhakemisto YhteystiedotPalaute

På svenska | In English

Oikea-bg

Vrouw Maria -hylyn oikeustapaus


Maija Matikka

Hylyn löytyminen


Vrouw Maria -hylyn löytyminen kesällä 1999 johti Suomessa muinaismuistolain säädösten pitävyyden testaamiseen vedenalaisten muinaisjäännösten osalta. Vrouw Maria oli hollantilainen kauppa-alus, joka haaksirikkoutui Suomen saaristossa 1771 ollessaan matkalla Amsterdamista Pietariin. Hylky sijaitsee Suomen aluevesillä Nauvossa ja sitä koskee Suomen muinaismuistolaki. Muinaismuistolaki pitää hylkyjen rauhoitusperusteena sadan vuoden ikää, joten yli 230 vuotta sitten uponnut Vrouw Maria on rauhoitettu muinaisjäännös.

Hylyn löysi viistokaikuoperaattori ja sukeltaja Rauno Koivusaaren johdolla aatteellinen Pro Vrouw Maria -yhdistys, joka oli perustettu edistämään ja tukemaan Vrouw Maria -hylyn etsimistä ja tutkimista.  Suurin osa Pro Vrouw Maria -yhdistyksen jäsenistä oli aiemmin tehnyt tiivistä yhteistyötä Museoviraston kanssa hylkytutkimusten parissa Teredo Navalis -yhdistyksen jäseninä. Hylky löytyi jo etsintöjen alussa ja Rauno Koivusaari ilmoitti asiallisesti löydöstä heti puhelimitse Museovirastoon. Löytäjäryhmän kanssa sovittiin, että he dokumentoivat hylkyä kuvaamalla kajoamatta hylkyyn. Allekirjoittanut vieraili löytäjäryhmän luona Jurmossa seuraavalla viikolla Suomen merimuseon vieraana olevien australialaisten meriarkeologien kanssa ja tuolloin allekirjoittanut Museoviraston edustajana antoi löytäjäryhmälle luvan nostaa kuusi hylyn ajoittamista ja identifiointia mahdollisesti hyödyttävää esinettä. Esineet valittiin vedenalaiskuvamateriaalin perusteella. Näyttelyhankkeen vuoksi Suomessa olleet australialaiset vieraat pääsivät näkemään kauniin Saaristomeren lisäksi myös suomalaiselle meriarkeologialle tärkeän löydön alkuvaiheita. Saman vuoden lopulla alkoi Vrouw Marian oikeustapaus.

Merilaki vai muinaismuistolaki?


Kaksi Pro Vrouw Maria -yhdistyksen jäsentä nosti Suomen valtiota ja Museovirastoa vastaan merilakiin perustuvan kanteen. Asia tuli vireille Turun käräjäoikeudessa joulukuussa 1999. Kantajat pyysivät käräjäoikeutta muun muassa vahvistamaan ensimmäisen pelastajan oikeuden Vrouw Maria -hylkyyn. Ensimmäinen käsittely oikeussalissa oli syksyllä 2002. Tuolloin oikeudessa ratkaistiin se, tuleeko Vrouw Marian tapauksessa soveltaa merilakia ja sen meripelastussäädöksiä vai muinaismuistolakia. Kantajien näkemyksen mukaan oli sovellettava meripelastussäädöksiä ja Museoviraston mukaan muinaismuistolakia. Käräjäoikeus käsitteli asiaa yhden tuomarin kokoonpanossa ja antoi välituomion, jonka mukaan merilaki ja muinaismuistolaki eivät ole toisensa poissulkevia, vaan lait on säädetty eri tilanteita silmällä pitäen. Välituomion mukaan lait ovat tulkinnallisesti toisiaan täydentäviä lakeja, ja molempia voidaan soveltaa yli sata vuotta sitten uponneeseen muinaismuistolain rauhoittamaan hylkyyn. Käräjäoikeus määräsi, että asian oikeuskäsittelyä jatketaan.

Pääkäsittely käräjäoikeudessa


Asian varsinainen käsittely tapahtui Turun käräjäoikeudessa keväällä 2004. Tähän mennessä kantajat olivat täsmentäneet vaatimuksensa seuraavasti: he vaativat meripelastuspalkkiota niistä kuudesta esineestä, joiden nostoon oli annettu lupa pian hylyn löytymisen jälkeen. Kantajat katsoivat, että heillä oli joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus meripelastaa kaikki muut Vrouw Maria –hylyssä ja hylyn lähellä olevat esineet ja saada niistä merilain mukainen pelastuspalkkio. Lisäksi he katsoivat, että heillä on omistusoikeus hylkyyn ja siten myös oikeus itse pelastaa hylky ja sen lähellä olevat esineet tai päättää pelastustoimien suorittajasta.  Jos valtio katsottaisiin hylyn omistajaksi, heillä olisi joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus meripelastaa hylky ja siten oikeus meripelastuspalkkioon.

Kantajat katsoivat, että antamalla luvan kuuden esineen nostoon hylystä Museovirasto oli mahdollisesti solminut meripelastussopimuksen hylyn löytäjien kanssa. He katsoivat myös, että hylyn löytäjinä heille oli syntynyt oikeus meripelastukseen, koska he olivat ensimmäisinä paikalla ja näkemyksensä mukaan valmiina aloittamaan pelastustoimet, ja että heistä oli tullut hylyn omistajia valtauksen perusteella.

Museovirasto kiisti kaikki kantajien vaatimukset. Virasto katsoi, että luvan antaminen esinenostoihin ei merkinnyt meripelastussopimuksen syntymistä, vaan oli muinaismuistolain 10§:n tarkoittamaa Museoviraston suostumukseen perustuvaa tutkimustoimintaa. Se katsoi myös, että mikäli Vrouw Maria -hylky tai hylyssä olevia esineitä jatkossa nostetaan, kyseessä ei ole merilain tarkoittama meripelastus vaan muinaismuistolain tarkoittama tutkimustoiminta. Kantajille ei ole syntynyt ensimmäisen pelastajan oikeutta, koska kyseessä on muinaisjäännös eikä välittömiä pelastustoimia vaativa vaaratilanteessa oleva alus. Koska muinaismuistolain perusteella ulkopuolisella taholla ei ole ilman Museoviraston lupaa oikeutta kajota muinaisjäännökseen tai ottaa sitä haltuunsa, ei valtauksen perusteella voi saada omistusoikeutta muinaisjäännökseen.

Käräjäoikeus päätti kolmen tuomarin kokoonpanossa kesäkuussa 2004, että kantajien kanne hylätään kokonaisuudessaan. Oikeus katsoi, että muinaismuistolain säännökset erikoislakina sulkevat pois mahdollisuuden soveltaa merilain meripelastusta ja pelastuspalkkiota koskevia säännöksiä muinaismuistolain alaisiin hylkyihin ja hylyistä tavattuihin tai niistä ilmeisesti peräisin oleviin esineisiin.

Käräjäoikeuden päätöksen mukaan kantajat eivät ole saaneet merilain tarkoittamaa ensipelastajan asemaa Museovirastoon nähden sillä perusteella, että Vrouw Maria on uponnut alus eivätkä hylky ja siinä olevat esineet ole merenkulullisessa vaarassa. Näin ollen kantajille ei ole hylyn löytämisen perusteella syntynyt etuoikeutta päästä suorittamaan nostotoimenpiteitä, eikä myöskään saada merilain mukaista pelastuspalkkiota, jos nostamiseen joskus ryhdytään. Oikeus katsoi, että Vrouw Marian suhteen minkäänlaista meripelastustilannetta ei ole käsillä, ja tarve hylyn ja sen esineistön nostamiseen voi olla lähinnä arkeologinen tai historiallinen. Tätä tarvetta koskevat muinaismuistolain määräykset ja Museovirastolla on yksinomainen harkinta- ja määräysvalta sen suhteen, mitä hylylle ja siinä oleville esineille tehdään. Vaikka katsottaisiin, että kantajilla olisi oikeus meripelastukseen ja pelastuspalkkioon hylyn osalta, olisi Museovirastolla kuitenkin oikeus kieltää kaikki nosto- ja pelastustoimet.

Käsittely hovioikeudessa


Kantajat valittivat Turun käräjäoikeuden päätöksestä Turun hovioikeuteen. He vaativat käräjäoikeuden päätöksen kumoamista ja esittivät samat vaatimukset hylyn suhteen, kuin mitä käräjäoikeudelle oli esitetty lausuen muun muassa, että kantajat olivat tulleet hylyn omistajiksi valtauksen perusteella, kysymyksessä oli merilaissa tarkoitettu meripelastustilanne, Museoviraston ja kantajien välille oli syntynyt meripelastussopimus esinenostoluvan myötä ja että valtiolla ei ole oikeutettua perustetta kieltää pelastustoimia. He esittivät myös, että kaikki ne kannanotot käräjäoikeuden tuomiossa, jotka muinaismuistolain perusteella syrjäyttävät merilain soveltamisen, kumottaisiin vuoden 2002 välituomion vastaisina. Museovirasto pyysi vastineessaan kantajien valituksen hylkäämistä ja esitti, että käräjäoikeuden välituomio kumottaisiin ja että hovioikeus vahvistaisi muinaismuistolain syrjäyttävän merilain meripelastusta koskevien säännösten soveltamisen.

Hovioikeus antoi ratkaisunsa asiasta maaliskuussa 2005. Hovioikeus katsoi, ettei muinaismuistolaki syrjäytä merilakia Vrouw Marian tapauksessa ja että kumpaakin lakia sovelletaan. Muinaismuistolain säädökset kuitenkin estävät hylyn löytäjiä saamasta valtauksen edellytyksenä olevaa tosiasiallista valtasuhdetta hylkyyn, eikä kantajilla siten ole omistusoikeutta hylkyyn. Hovioikeus päätti, että Vrouw Maria -hylyn lasteineen omistaa muinaismuistolain 20§:n 2 momentin nojalla Suomen valtio. Hovioikeus katsoi myös, ettei meripelastussopimusta ollut syntynyt Museoviraston ja hylyn löytäjien välille hylyn ja sen lastin pelastamisesta eikä myöskään niiden esineiden osalta, joiden nostoon Museovirasto antoi luvan pian hylyn löytymisen jälkeen. Hovioikeuden käsityksen mukaan kantajilla ei ole oikeutta ryhtyä suorittamaan Vrouw Maria -hylyn tai sen lastin pelastustoimia vastoin pelastuksen kohteena olevan omistajan eli valtion tahtoa, koska Vrouw Maria –hylky ei ole konkreettisessa vaarassa eikä mikään edellytä hylyn tai lastin välitöntä pelastamista.

Lopuksi


Kantajat anoivat oikeutta valittaa Turun hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.  He pyysivät korkeinta oikeutta kumoamaan Turun hovioikeuden päätöksen ja vahvistamaan, että kantajilla on oikeus saada meripelastuspalkkio niistä esineistä, joiden nostoon Museovirasto antoi luvan hylyn löytymisen jälkeen ja että heillä on joko sopimukseen tai ensimmäisen pelastajan oikeuteen perustuva oikeus meripelastaa hylky, kaikki hylyssä ja sen läheisyydessä olevat esineet sekä saada pelastuspalkkio hylystä ja kaikista esineistä. Omistusoikeusvaatimuksesta oli tässä vaiheessa luovuttu.

Myös Museovirasto anoi oikeutta valittaa Turun hovioikeuden päätöksestä korkeimmalle oikeudelle. Museovirasto pyysi korkeinta oikeutta vahvistamaan sen, että muinaismuistolaki syrjäyttää merilain meripelastusta koskevat säännökset Vrouw Maria -hylyn tapauksessa.

Korkein oikeus teki marraskuussa 2005 päätöksen olla antamatta valitusoikeutta kantajille tai Museovirastolle. Turun hovioikeuden päätös jäi siis voimaan, ja Vrouw Marian tapaus on loppuun käsitelty Suomen oikeuslaitoksessa.

Vrouw Marian oikeustapauksen päättymisen jälkeen Suomi on liittynyt vuoden 1989 kansainväliseen meripelastusyleissopimukseen. Tammikuussa 2007 talletettiin hyväksymiskirja kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n pääsihteerin huostaan. Hyväksymisen yhteydessä tehtiin varauma, jonka mukaan Suomi ei sovella meripelastusyleissopimuksen määräyksiä silloin, kun pelastettava omaisuus on merenkulun kulttuuriperintöä ja sillä on esihistoriallista, arkeologista tai historiallista arvoa. Tämä varauma helpottanee jatkossa kulttuuriperintökohteen ja meripelastuskohteen erottamista toisistaan ja selkiyttää siten vedenalaisiin muinaisjäännöksiin liittyvää oikeudenkäyttöä.

Maija Matikka
Museovirasto
PL 913
00101 Helsinki
Puh. 040 128 6284
maija.matikka@nba.fi


 



Sivukartta



Sivu päivitetty -
© Museovirasto