Tietoa Suomen esihistoriasta

Esihistorialliseksi ajaksi sanotaan sitä osaa ihmiskunnan menneisyydestä, josta ei ole olemassa kirjoitettua tietoa. Arkeologian tutkimusaineistoa ovat irtaimet muinaisesineet ja kiinteät muinaisjäännökset, kuten asuinpaikat, muinaislinnat ja kalmistot (hautausmaat). Niiden avulla selvitetään esihistoriallisen ajan oloja. Esihistoriallinen aika on jaettu kolmeen pääkauteen, kivi-, pronssi- ja rautakauteen, sen mukaan mistä materiaalista kullakin kaudella  työkalut pääasiassa on valmistettu.

Arkeologinen tutkimus käsittää useita vaiheita alkaen esineen löytymisestä aina tieteelliseen julkaisuun asti. Museoon toimitettu esihistoriallinen esinelöytö aiheuttaa löytöpaikan tarkastuksen. Kun löytö on tutkimuksellisesti merkittävä tai löytöpaikka tulee tuhoutumaan, alue tutkitaan arkeologisin kaivauksin. Kenttätöissä alue dokumentoidaan, löydöt otetaan talteen ja otetaan tarvittavat näytteet kasvi- ja eläintieteellisiä analyysejä varten. Kenttätyövaiheen jälkeen llöydöt uetteloidaan, näytteet analysoidaan ja tutkimusraportti laaditaan, jonka jälkeen alkaa tutkimustyö julkaisua varten.

Ajoitusmenetelmät arkeologiassa

Muinaisjäännöksiä voidaan ajoittaa mm. esinemateriaalin avulla. Myös erilaisia luonnontieteellisiä ajoitusmenetelmiä käytetään runsaasti.

Typologia

Eräs vanhimmista ajoitusmenetelmista on typologia. Se perustuu esinetyypin muotoon ja koristeaiheisiin sekä niiden muuttumiseen ajan kuluessa. Mikäli joku esine pystytään löytöyhteyden perusteella ajoittamaan, voidaan sen tekotavan ja koristelun perusteella päätellä sitä vanhemmat ja nuoremmat saman tyyppiset esineet.

Raha-ajoitus

Raha-ajoitus on rautakautisiin löytöihin soveltuva ajoituskeino. Löytöjen yhteydessä olevan nuorimman rahan lyöntivuoden perusteella saadaan määritettyä varhaisin ajankohta, jolloin aineisto on kätketty tai hukattu maahan.

Rannansiirtyminen

Rannansiirtymiskronologia perustuu maankohoamiseen, jota tapahtuu maan vapauduttua jääkauden aikaisten jäämassojen painosta. Rannansiirtymiskronologian avulla voidaan ajoittaa erityisesti kivikautisia asuinpaikkoja, jotka sijaitsivat aikanaan usein veden läheisyydessä. Maankohoamisen vuoksi asuinpaikat ovat nykyään korkeammalla, kauempana rannasta. Mitä korkeammalla merenpinnan tasosta asuinpaikat ovat, sitä vanhempia ne pääsäätöisesti ovat.

Rannansiirtymistä on käytetty asuinpaikkojen ikäjärjestyksen lisäksi myös keramiikkatyylien järjestyksen ja karkean ajoituksen määrittelemiseen. Myöhemmin näitä ajoituksia on täydennetty radiohiiliajoituksen avulla.

Radiohiiliajoitus

Radiohiiliajoitus eli 14C -menetelmä on yleisin arkeologian käyttämistä ajoitusmenetelmistä. Kaikessa elollisessa on vakiomäärä radioaktiivista hiiltä, joka eläimen tai kasvin kuoltua alkaa vähentyä tietyllä nopeudella. Näytteen nykyisestä radiohiilen määrästä on usein laskettavissa, miltä ajalta hiili on. Arkeologisesta materiaalista voidaan tämän menetelmän avulla ajoittaa hiiltä, luuta, hiiltyneitä kasvinjäänteitä, kuten esimerkiksi siemeniä ja karstaa keramiikka-astioista.

Termoluminesenssiajoitus

Muun muassa keramiikkaa (saviesineitä) voidaan ajoittaa myös termoluminesenssi- eli lämpösäteilyajoituksen avulla . Savi sisältää mineraaleja, jotka varastoivat maaperässä olevaa energiaa. Saviastian poltossa energia purkautuu, mutta maahan joutuessaan kappale alkaa jälleen kerätä energiaa. TL-ajoitusta varten tutkittava kappale kuumennetaan uudelleen. Tässä yhteydessä syntyvän lämpösäteilyn määrästä saadaan selville ensimmäisestä polttamisesta kulunut aika.

Dendrokronologia

Erilaisia puurakenteita sekä puunkappaleita voidaan ajoittaa radiohiiliajoituksen lisäksi myös dendrokronologisen eli puulustoajoitusmenetelmän avulla. Menetelmä perustuu siihen, että tietyllä alueella samaan aikaan eläville samanlajisille puille muodostuu säänvaihteluiden myötä samalla tavoin vaihteleva sarja vuosirenkaita. Mittaamalla puun vuosirenkaiden paksuuksia ja vertaamalla niitä sellaisiin lustosarjoihin, joiden jokaisen luston kalenterivuosi tunnetaan, voidaan puurakenteista saada hyvinkin tarkkoja ajoitustuloksia.  Suomessa alueellisia sarjoja on voitu laatia kattavasti seitsemältä eri kasvualueelta ja ne ulottuvat yhtenäisinä 1000-luvun alkuun. Lapissa nämä ulottuvat jopa 7500 vuoden päähän.

Luonnon kehitys jääkauden jälkeen

Suuria jääkausia tiedetään olleen ainakin seitsemän. Niistä vimeisin päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Laajimmillaan jää peitti kolmen kilometrin paksuisena kerroksena suuren osan Pohjois-Eurooppaa. Jääkauden aikainen mannerjää sitoi itseensä niin paljon vettä, että valtameren pinta oli lähes 100 metriä nykyistä alempana. Jään sulaessa sen sulamisvedet peittivät alleen laajoja alueita. Painavan jääkerroksen alla maa oli painunut kuopalle. Jään sulaessa maankuori vapautui painosta ja alkoi kohota kohti normaalia korkeuttaan. Maankohoamisen yhteydessä vedenpinta vähitellen laski ja uutta maata nousi esiin merestä. Maankohoaminen jatkuu edelleenkin ja on voimakkainta Pohjanlahden rannikolla, noin 100 cm sadassa vuodessa. Helsingin seudulla maa nousee hitaammin, vain noin 30 cm sadassa vuodessa.

Jääkauden jälkeen ilmasto lämpeni hyvin nopeasti. Ensimmäinen valtapuu oli koivu, mutta jo noin 6500 eKr. koko maa oli mäntymetsien peitossa. Ilmastollisesti parasta aikaa oli kampakeraaminen aika noin 4000 eKr, jolloin maassamme kasvoi jaloja lehtipuita ja elinolosuhteet olivat suunnilleen samanlaiset kuin Keski-Euroopassa nykyisin. Äkillinen kylmä ja kostea ilmastonmuutos tapahtui ajanlaskun vaihteen tienoilla. Tältä ajalta lähtien alkoi kuusi levitä kaikkialle Suomeen.

Esihistoriallisen ajan väestö

Esihistoriallisen väestön lukumäärää on vaikea arvioida. Yhden henkilön toimeentuloon on ehkä tarvittu 25-100 neliökilometriä metsästys- ja pyyntimaita. Kampakeraamisen ajan väkiluku vaihtelee muutamasta tuhannesta runsaaseen kymmeneentuhanteen. Pyyntiväestön määrä lienee pysynyt jokseenkin vakaana ja yhteisöjen koko on ollut 15-50 henkeä. Rautakauden päättyessä lienee Suomessa ollut asukkaita runsaat 50 000.

Suomen kivikauden ihmisistä on löydöissä korkeintaan vähäistä luunjätettä ja hampaita. Joskus haudassa erottuu vain tumma hahmo. Muutamista kampakeraamisista haudoista on yritetty arvioida vainajien pituutta. Miesten pituudet ovat vaihdelleet 154-190 cm ja naisten 142-179 cm. Ero ei ole kovin suuri nykysuomalaisiin. Suomessa näyttää rautakauden lopulla asuneen rinnakkain kahta ihmistyyppiä. Pienikokoiset kuuluivat ehkä vanhaan sisämaan väestöön. Saamelaisista he kuitenkin eroavat luustoltaan. Koska pituuskasvu riippuu paljolti ravinnosta, voi olettaa, että ainakin kampakeraamisella ajalla ja rautakauden lopulla elettiin hyvin.

Väestön kehitys esihistoriallisella ajalla

Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Kansallisuuden voi sanoa olevan kielen, biologisen perimän eli geenien sekä kulttuuriperinteiden summa. Suomalaiset ovat kieleltään suomalais-ugrilaisten läntisintä haaraa, jossa on vahvaa balttilaista ja germaanista vaikutusta. Suomalaisten geneettiset juuret ovat pääosin Keski-Euroopasta, mutta mukana on myös itäistä vaikutusta. Kulttuuriltamme olemme länsimaisia.

Lähinnä arkeologisten tutkimustulosten mukaan suomalaisten kehitys näyttää seuraavanlaiselta:

1. Vasarakirveskulttuuri toi Lounais-Suomeen uutta väestöä, joka kieleltään oli ilmeisesti balttilaista. Täällä eri ryhmät sekoittuivat vähitellen toisiinsa. Lapissa jäi eteläinen aines vähäiseksi, mutta sinne tuli väestöä myös Länsi-Euroopasta Norjan rannikkoa pitkin.
   
2. Suomalais-ugrilainen kieli levisi Suomeen Keski-Venäjältä viimeistään tyypillisen kampakeramiikan mukana.
   
3. Vasarakirveskulttuuri toi Lounais-Suomeen uutta europidista ainesta, joka kieleltään oli ilmeisesti balttilaista. Väestöjen sekoittuessa suomalais-ugrilainen kieli alkoi muuntua kantasuomeksi. Sisä- ja Pohjois-Suomessa, vasarakirvesalueen ulkopuolella missä balttilaisvaikutus oli vähäistä, kieli kehittyi kantalapiksi.
   
4. Pronssikaudella rannikon yhteydet länteen ja skandinaavinen siirtolaisuus lisäsivät läntistä vaikutusta geeniperimässä ja toivat kieleen germaanisia aineksia. Tämä ei näkynyt sisämaassa eikä pohjoisessa. Silloin suomalaisia ja lappalaisia voidaan pitää eri ryhminä. Näitä lappalaisia ei kuitenkaan voi samaistaa nykysaamelaisiin.
   
5. Rautakauden alkupuolella vilkastuneet suhteet Itämeren alueella toivat rannikolle siirtolaisia, jotka näyttävät nopeasti sulautuneen entiseen väestöön. Kalmistoja (hautausmaita) on yhä syvemmällä sisämaassa, mikä merkitsee lähinnä maanviljelyksen omaksumista myös Etelä-Suomen lappalaisten parissa, joista ainakin pääosa lienee suomalaistunut.
   
6. Ennen rautakauden päättymistä voidaan jo erottaa eri heimoja: (varsinais)suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset sekä saamelaiset.
   
7. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla. Sen sijaan mantereen ruotsalaisväestö sai alkunsa vasta varhaisella keskiajalla. 
    

Aikajana Suomen esihistoriasta