Tapahtumat

Kekri

Kekrinviettoa Maaningalla v. 1927.
Kuvissa Pekka Ruotsalaisen esittämä "Köyritär".
Kuvat: Ahti Rytkönen/Museovirasto.

(Klikkaa kuvat suuremmiksi)

Kekri on vanha suomalainen juhlapäivä, joka jäi unohduksiin maatalousyhteiskunnan väistyessä. 1800-luvulla se alkoi yhdistyä marraskuun alkuun, Pyhäinpäivään. Pisimpään kekrin vietto säilyi Itä-Suomessa. Monia aiemmin kekriin kuuluneita tapoja on siirtynyt jouluun ja uuteen vuoteen.

Kekri ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäin­päivän väliseen aikaan. Sillä ei ollut tarkkaa ajankohtaa, vaan kekrin vietto vaihteli sen mukaan, miten syystoimet saatiin tehtyä. Kansankielessä kekri on tarkoittanut viimeiseksi jäänyttä tai jonkun päättymistä. Kekri, köyri, kööri, keyri -sanoilla on myös tarkoitettu haltiaa, pelättiä ja vanhempina aikoina myös jumalaa, joka turvasi karjan kasvun.

Kekri merkitsi siis satovuoden ja karjanhoitovuoden vaihdetta. Koska kekri oli vuoden päätös, siihen liittyi paljon uskomuksia ja taikoja, joilla ennustettiin tulevaa. Kekrin aika oli myös karjamarkkinoiden aikaa ja siitä alkoi palvelijoiden vapaaviikko ja uuden talon etsintä. Isäntien oli kutsuttava torpparit syömään.

Satovuoden päättymistä juhlittiin runsaalla aterialla, usein lammaspaistilla. Aterialle kutsuttiin myös suvun vainajat saamaan osansa antimista. Kekrin vakavampi osuus olikin omistettu vainajille ja silloin oli käyttäydyttävä hillitysti.
Kekrin toinen päivä oli vapaampi, kuten tapaninpäivä: silloin lähdettiin 'kekriä kiertämään'.

Erilaiset kekrihahmot kulkivat kylissä: kekrittäret, köyrihönttämöt tai köyripukit - joulupukin varhaiset edeltäjät - kulkivat naamareihin ja turkkeihin pukeutuneina taloissa vaatien kestitystä. Hahmot edustivat ehkä haltioita ja henkiä. Myös kekritulia on paikoin poltettu haltian houkuttelemiseksi. Tulilla tanssittiin ja pidettiin hauskaa, mutta kun tuli hiipui tuli kiire kotiin: vuosi oli vaihtumassa eikä kukaan halunnut olla viimeinen.