Esinekonservointi

(Teksti Aki Arponen / Museovirasto)


Nykysuomen sanakirjassa konservoinnille annetaan merkitys "tehdä vahingoittumattomana säilyväksi, estää erikoiskäsittelyllä pilaantumasta". Tämä määrittely pätee myös arkeologisten esineiden konservointiin. Esineen tila pyritään säilyttämään sellaisena kuin se on maasta talteen otettaessa. Luonnollisesti esinettä puhdistetaan, jotta sen sisältämä tieto saadaan välitettyä tutkijoille. Konservoinnin yhteydessä esineestä voidaan saada lisäinformaatiota esimerkiksi röntgenillä ja materiaalianalyysein. Periaatteena on kuitenkin mahdollisimman vähäinen käsittely. Esineeseen ei lisätä mitään uutta, mikäli se ei ole sen säilymisen kannalta välttämätöntä, ja mahdolliset lisäykset on voitava myöhemmin poistaa.

 

Esineen käsittely riippuu sen materiaalista. Esimerkiksi kiviesineet eivät vaadi minkäänlaisia toimenpiteitä, raudassa korroosiokehitys (ruostuminen) on saatava hidastumaan, ja nahkaa on estettävä toisaalta kuivumasta, toisaalta homehtumasta. Puhdistuksen lisäksi vedessä keittäminen, vahaan upottaminen ja pakastekuivaus ovat yleisiä konservointimenetelmiä. Toimenpiteet tulee aina suhteuttaa esineen kuntoon. Sekä esineen kunto että sen käsittely dokumentoidaan sanallisesti ja kuvin.


Jaana Mellanen 2004, Sofia 1-2/2004, HKM

Jaana Mellanen 2004, Sofia 1-2/2004, HKM

Sulje ikkuna