LIIVILÄISTÄ KANSANKULTTUURIA • LĪBIEŠU TAUTAS KULTŪRA • LĪVÕD ROVKULTŪR • LIV CULTURE
Latviaksi/Lībiešu tautas kultūra
144 kuvaa

LIIVILÄISTÄ KANSANKULTTUURIA

Liivinmaan kartta

Kuvia Kuurinmaan liiviläiskylistä v. 1902 – 1927

Liiviläiset, läntisin itämerensuomalainen kansa, asui vuosisatoja Liivin- ja Kuurinmaan rannikkoalueilla. Ennen toista maailmansotaa liiviläisväestöä oli jäljellä vain kahdessatoista Kuurinmaan rannikolla sijaitsevassa kalastajakylässä. Ne olivat: Luuž, Piza, Iira, Uuškila, Siikrõg, Ire, Koštrõg, Pitrõg, Säänag, Vaid, Kuolka ja Mustanumm. Pienet kylät sijaitsivat noin kuudenkymmenen kilometrin pituisella ja muutaman kilometrin levyisellä rantakaistaleella, joka ulottui Kuolkasta (niemimaan pohjoisimmasta kärjestä) länteen.
     Läntiset liiviläiset käyttivät itsestään nimitystä rāndalist ('rantalaiset') ja idempänä asuvat kala´mi´ed ('kalamiehet'). Historiallinen yhteisnimi liivli otettiin käyttöön ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen kansallisen heräämisen myötä. Liivin kieli rāndakēl´ ('rantakieli') jakautui läntiseen ja itäiseen päämurteeseen. Liivin kieltä äidinkielenään puhuvia liiviläisiä on enää noin kymmenen. 1900-luvun alkupuolella Kuurinmaan liiviläisiä oli vielä parituhatta.


S i s ä l l y s l u e t t e l o / k u v a t /1 - 144

TUTKIMUSMATKAT

A.J. Sjögren
Suomalainen kielentutkija A.J. Sjögren (1794 - 1855) aloitti uuden aikakauden liiviläisten ja liivin kielen tutkimuksessa. Hän tallensi liivin kieltä ja selvitteli itä- ja länsimurteiden alueella asuvien liiviläisten lukumäärää Kuurinmaalla v. 1846 ja 1852. Kielentutkimusta jatkoivat myöhemmin mm. professorit E.N. Setälä ja Lauri Kettunen. Myös kansatieteilijät ja folkloristit tekivät tutkimustyötä liiviläisten keskuudessa.

A.O. Heikel
Suomen kansallismuseon Kansatieteellisen osaston intendentti A.O. Heikel teki kolmannen tutkimusmatkansa Itämeren maakuntiin v. 1902. Hän poikkesi matkallaan myös liiviläisten luona. Heikel matkusti Pissenin (Piza) ja Irbenin (Iira) kautta Domesnäsiin (Kuolka). Hän valokuvasi mm. liiviläisten rakennuksia, pukuja ja keräsi liiviläisesineistöä Suomen kansallismuseon kokoelmiin.

E.N. Setälä, E.A. Saarimaa ja Vilho Setälä
Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina v. 1893 - 1929 toiminut E.N. Setälä teki toisen tutkimusmatkansa Kuurinmaan Liivinrannalle v. 1912. Setälän mukana seurasivat fil. maist. E.A. Saarimaa ja Setälän poika Vilho. Maisteri Saarimaa tallensi kansanperinnettä. Vilho Setälä otti runsaasti kansatieteellisiä valokuvia, henkilökuvia ja huolsi kielennäytteiden tallentamiseen hankittua parlografia.

Lauri Kettunen ja Oskar Loorits
Lauri Kettunen toimi itämerensuomalaisten kielten professorina Tarton yliopistossa v. 1919 - 1925. Hän teki ensimmäisen tutkimusmatkansa Liivinrannalle v. 1920. Kettusen matkatoverina oli hänen tarttolainen oppilaansa Oskar Loorits, joka tallensi ja julkaisi liiviläisten kansanrunoutta ja kansantietoutta enemmän kuin kukaan muu. Looritsin väitöskirja Liivi rahva usund ilmestyi v. 1926. Lauri Kettunen tutki liivin kieltä ja valokuvasi liiviläisten elämää Liivinrannan kylissä mm. v. 1920, 1921, 1923 ja 1925. Kettunen teki yksitoista matkaa Liivinrannalle. Hänen tutkimuksensa tuottivat mm. murrenäytekokoelman ja liivin kielen sanakirjan.

Ferdinand Leinbock-Linnus
Virolainen kansatieteilijä, Eesti Rahva Muuseumin Etnografisen osaston johtaja, Ferdinand Leinbock-Linnus tutki ja valokuvasi mehiläistenhoitoa Liivinrannalla v. 1927. Hän tutki myös liiviläisten kalastusmenetelmiä, ravunpyyntiä ja teetti ensimmäisen liiviläisiä esittelevän elokuvan.

Kuvat 1 - 11


MAISEMA, ASUTUS JA RAKENNUKSET

Meri, alavat hiekkarannat, valkoisen kellertävät, metsänreunaa kohden kumpuilevat hiekkadyynit, niiden väliin jäävät soiset kosteikot ja pienet hietaiset viljelysmaat kuuluivat Kuurinmaan liiviläiskylien maisemaan.
Kylät olivat enimmäkseen pieniä hajakyliä. Rannikon hiekkaharjujen tuntumaan pystytetyt rakennukset piiloutuivat kumpareiden taakse. Vain venevalkamat, verkkokojut ja verkonkuivaustelineet ilmaisivat mereltä tulijalle kylien olemassaolon.

Vanhojen liiviläisrakennusten rakenteissa säilyi vanhahtavia, latvialais-liettualaisia piirteitä 1900-luvun alkupuolelle asti. Tulikota, oli erillinen hirsirakenteinen keittokota. Lattian keskellä sijaitsi avoin liesi ja sen yläpuolella, huoneen pituussuuntaan kulkevien orsien varassa, haahloista riippuva pata. Tulikodassa tehtiin monenlaisia taloustöitä. Oluenpano, pyykinpesu, eläinten teurastus, kesäinen ruoanvalmistus ja ruokailu tapahtuivat tulikodassa. Kampeloita, silakoita ja kilohaileja kuivatettiin kodan orsilla.
     Tulikota säilyi liesikodan nimisenä liiviläisten vanhassa, asuintuvan ja eteisen käsittävässä asuinrakennuksessa, elomajassa. Ikkunattomassa eteisessä oli maalattia, avoin tulisija ja orret padan haahlojen kiinnittämistä varten. Liesikota toimi myös eteisenä. Tuvanuunia lämmitettiin eteisen puolelta.
     Eteisen toiselle puolelle voitiin rakentaa toinen asuinhuone. Lisätilaa saatiin myös jatkamalla asuintupaa uudella huoneella tai keittiöllä ja kamarilla. Tällöin entinen liesikota jäi eteiseksi rakennuksen toiseen päähän.

Talousrakennukset ryhmittyivät asuinrakennuksen ympärille.
Aittarakennus oli joko kaksiosainen, jolloin kaksi vierekkäistä aittaa oli yhteisen katon alla tai yksi erillinen rakennus. Kaksiosaisen aitan ovet olivat pitkällä sivulla. Kolmiosaiseen navettaan kuului navetta, lato ja niitä yhdistävä, ajokaluvajana käytetty katos. Sauna sijaitsi kaivon läheisyydessä. Riihi oli pihapiirin ulkopuolella. Riihirakennukseen kuului varsinaisen riihen ohella luuva ja lato. Luuva oli riihirakennuksen päähän yhdistetty tilava vaja, jossa puitiin.

Vanhojen liiviläisrakennusten katot olivat jyrkkäpäätyisiä satulakattoja. Räystäskoukkujen varaan tuettu räystäslauta ja raskaat painopuut pitivät kattoliisteet paikoillaan. Kattorakenteiden yksityiskohdat ja liisteiden valmistustapa liittävät vanhat liiviläisrakennukset itäeurooppalaiseen rakennustapaan. Rakennukset pystytettiin tavallisesti suoraan maaperään, jykevien alushirsien päälle.

Kalastajien pärekattoiset verkkovajat sijaitsivat rannan läheisyydessä. Verkot kuivatettiin vapeilla. Kuivat verkot siirrettiin vajaan. Venevalkamien lähelle pystytetyt vapeet valmistettiin tukevista puunrungoista, jotka lyötiin hiekkaiseen maahan, rannan suuntaisiin riveihin.

Kuvat 12 - 43


KALASTUS

Kuurinmaan rannikolla kalastettiin silakkaa, kilohailia, kampelaa ja turskaa. Silakkaa ja kilohailia pyydettiin verkoilla ja rysillä varhain keväällä ja syksyllä. Kampelaa kalastettiin nuotalla pääasiassa kesällä. Nuotassa oli pitkä ja kapea povi. Povesta lähtevien nuotan reisien päässä oli pystypuut, joihin kiinnitettiin pitkät köydet. Poven perään kiinnitettiin riippakivi. Vetoköysiin solmitut pelottimet pidättelivät kampeloita vetoköysien sisällä. Matalaan rantaveteen ahtautuneita kampeloita tuulastettiin. Turskaa pyydettiin koukuilla. Kutevat turskat vedettiin ylös verkoilla.
     Kampelat perattiin ja suolattiin. Suolautumassa olleet kalat nostettiin suolavedestä muutaman päivän kuluttua ja pujotettiin savustusvartaisiin. Vartaat ripustettiin savustusaittaan, veneenpuoliskoista kyhättyihin suojiin tai varhemmin tulikotaan. Savustusvartaiden alle sytytettiin hiljainen nuotio, jonka lämmössä ja savussa kampelat kuivuivat sopivasti kotitarpeiksi ja myyntiin.

Kuvat 44 - 61


MEHILÄISTENHOITO

Mehiläistenhoito, jota myös latvialaiset ja virolaiset harjoittivat, oli tärkeä sivuelinkeino vielä 1900-luvun alkupuolella. Hunaja kerättiin kolopuihin asettuneiden mehiläisparvien pesistä. Kolopuut olivat luonnonvaraisesti onttoja tai varta vasten onteloituja puita, joiden pesäaukot peitettiin talveksi.
     Luonnonvaraisista pesistä luovuttiin vähitellen 1800-luvun puoliväliin mennessä. Pesät korvautuivat mehiläispöntöillä, joita pystytettiin liiviläistalojen läheisyyteen.

Kuvat 62 - 69


TYÖNTEKOA

Maanviljelys oli tärkeä toimeentulonantaja kalastuksen ja mehiläistenhoidon ohella. Liiviläisistä tuli maansa omistavia pienviljelijöitä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hiekkapohjaisissa pelloissa viljeltiin ohraa, kauraa, suviruista ja perunaa. Lannoiteaineena käytettiin rannoilta kerättyä tai merenpohjasta nostettua ruskolevää ja merenmutaa.

Vilja leikattiin viikatteella, sidottiin lyhteiksi ja koottiin kuhilaiksi. Puitavat lyhteet kuivatettiin riihen orsilla. Riihikuivat lyhteet levitettiin luuvan lattialle. Puinti suoritettiin joko poljettamalla (polkemalla) tai käyttämällä varstaa. Kaksi tai kolme hevosta kiersi ympyrää ja polki jyvät irti luuvan lattialle levitetyistä lyhteistä. Suvivilja poljettiin ihmisvoimin. Puinnin jälkeen ruumenet kerättiin hangolla yhteen. Ruumenensekaiset jyvät lapioitiin kasaan luuvan avonaisen oven eteen ja viskattiin. Ilmavirta erotti jyvät ruumenista.

Veneiden rakennusmateriaalina käytettiin mm. rannikon sitkeitä mäntyjä. Kalastusvene 'lõja', jonka varustuksiin kuuluivat nostettava ja laskettava masto purjeineen sekä keulapurje, muistutti Viron lähisaarten uiskoja.

Kuvat 70 - 84


PUKUJA JA TEKSTIILEJÄ

Naisen puvun erityispiirteitä.

Suuri vaippa, jonka käytöstä on säilynyt 1700-luvun puoliväliin pohjautuvia tietoja, oli jonkinlainen suurhuivi, joka edustaa Baltiassa ja Suomessa esihistorialliseen aikaan palautuvaa vaatekappaletta.  Vaippa kiinnitettiin rinnalta hopeasoljella.  Pää ja hartiat suojattiin vaipalla ulkona liikuttaessa.
     1800-luvun loppupuolella naisen pukuun kuului valkoinen vaippa ja kapearaitainen hame.  Hameen raidat olivat punaisia ja mustia. Helmaa koristivat poikittaiset, värilliset nauhat. Kapearaitaisen hameen rinnalla käytettiin mustaa hametta, jonka lievettä kiersi kolme tai neljä punaista raitaa.
     Suuliina ja kolmikappaleinen myssy (silkkimyssy) olivat naidun naisen tunnusmerkkejä. Taitettu, pitkä, kapea, valkoinen suuliina peitti leuan ja posket. Liina solmittiin takaraivolle. Vastaavanlaisia liinoja käytettiin Saarenmaalla jo 1600-luvulla. Kolmikappaleinen myssy ommeltiin kolmesta kankaanpalasesta. Myssyn takaosan koristeina oli kangasruusukkeita ja lasihelmiä.

Naiset ja miehet käyttivät mm. vanhakantaisia kurpposia ja vinokuteisia pajunkuorivirsuja. Viron luoteissaarten ruotsalaisväestö käytti kurpposia vastaavia jalkineita. Latvialaisten, liettualaisten, virolaisten ja valkovenäläisten virsut muistuttivat valmistustekniikaltaan liiviläisten pajunkuorivirsuja.

Kuvat 85 - 92


HENKILÖKUVIA

Suomalaiset kielen- ja kulttuurintutkijat tapasivat ikääntyneen, Liivinrannan kylissä asuvan liiviläisväestön.

Kuvat 93 - 108: Piza, Luuž, Pitrog, Säänag, Uuškila, Mustanumm
Kuvat 109 - 126:
Kuolka, Siikrõg
Kuvat 127 - 140:
Vaid, Iira, Ire, Koštrõg


KANSALLINEN HERÄÄMINEN JA YHTEYDET SUOMALAISIIN

Kuvat 141 - 144

Sisällysluettelo/kuvat 1 - 11



Museovirasto
Käsikirjoitus: Marja-Leena Kaasalainen
Layout/suunnittelu: Maikku Soveri
Käännökset/latvia ja liivi: Valts Ernštreits/englanti: Margita Gailīte/saksa-suomi: Käännös-Aazet Oy
Konsultointi: historioitsija Valda Šuvcāne



144 kuvaa