Ensimmäiset asukkaat 8000 - 6500 eKr.

Vanhimmat merkit ihmisen liikkumisesta maassamme ovat 10 000 vuoden takaa. Ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet tänne idästä ja etelästä. Metsissä oli runsaasti riistaa, kuten hirviä, karhuja ja majavia. Vesistöt tarjosivat mahdollisuuden kalastukseen ja hylkeenpyyntiin. Myös linnustus oli tärkeää. Täällä on asututtu kautta vuoden. Kirkkonummen luinen tuura kertoo talvikalastuksesta ja Heinolan reenjalas talvisesta liikkumisesta. Esineistön raaka-aineena olivat paikalliset kivilajit ja kvartsi. Itä-Karjalasta ovat peräisin Äänisen viherliuskeesta valmistetut taltat ja kirveet. Osa käyttöesineistä oli tehty luusta, sarvesta, puusta, tuohesta tai nahasta. Ne eivät yleensä ole säilyneet meidän päiviimme.

Vuonna 1914 tutkittiin Karjalan kannaksella, Antrean pitäjässä verkkolöytö. Pajun niinestä tehdyn verkon jäänteet 18 männynkaarnaista kohoa, 31 painokiveä, kivi-, sarvi- ja luuesineet kertovat ruuhella tehdystä kalastusmatkasta 10 000 vuotta sitten. Ruuhi on kaatunut, ja siinä olleet kalastus- ja metsästysvälineet ovat vajonneet muinaisen meren pohjaan, mikä on tehnyt mahdolliseksi orgaanisen materiaalin säilymisen.

Suomusjärven kulttuuri 6500 - 4200 eKr.

Tämä vaihe on saanut eteläsuomalaisten löytöpaikkojensa mukaan nimen Suomusjärven kulttuuri. Asuinpaikkoja tunnetaan jo kaikkialta maastamme. Ne valittiin pyyntielinkeinojen harjoittamiseen sopivilta paikoilta vesistöjen varsilta. Elämä oli liikkuvaa ja riistan perässä siirryttiin vuodenaikojen mukaan pyyntipaikalta toiselle. Kotieläimenä tunnettiin koira.

Löytöaineisto käsittää pääasiallisesti kvartsiesineitä ja -iskoksia, kivestä tehtyjä talttoja ja kirveitä, liuskeesta valmistettuja keihäänkärkiä ja palanutta luuta. Äänisen viherliuskeesta valmistetut taidokkaat kiviesineet kertovat yhteyksistä naapurialueiden kanssa. Myös piitä on tuotu jonkin verran idästä päin. Saviastian valmistustaitoa ei tunnettu varhaisimmalla eli mesoliittisella kivikaudella.

Suomen vanhimmat, Suomusjärven kulttuurin piiristä todetut hautaukset ovat ns. punamultahautoja. Niitä on tutkittu neljältä asuinpaikalta. Lähes aina haudoissa on myös sileitä, veden hiomia kiviä, jotka joskus muodostavat rakenteita. Muutamissa haudoissa on jälkiä tulesta.

Punamultahauta Vantaan Jönsaksessa on Suomen vanhimpia hautoja.
Museovirasto

Kivikauden työkaluja

Työkalut on nimetty sen mukaan, miten niitä on todennäköisesti käytetty. Monet ovat sopineet useampaankin tarkoitukseen. Kirveet ja taltat eroavat toisistaan lähinnä kooltaan. Niitä on käytetty puun työstämiseen. Niissä voidaan erottaa tyyppejä, joille on annettu nimet päälevintäalueen tai tärkeän löytöpaikan mukaan. Varsia ei meillä ole säilynyt. Tanskan suolöydöistä voi nähdä, millaisia ne täälläkin lienevät olleet. Talttoja on hyvinkin erikokoisia. Ne ovat joko tasa- tai kouruteräisiä. Tottuneen käyttäjän käsissä kiviset työkalut ovat olleet varsin tehokkaita. Harjoittelun jälkeen voi nykyihminenkin kaataa kivikirveellä noin 10 cm:n vahvuisen puun alle kymmenessä minuutissa.

Hyvin hiottuja, käyräselkäisia kourutalttoja. Museovirasto

Kvartsi oli tärkeä pienten työkalujen raaka-aine. Kuvassa kvartsikaapimia. Museovirasto

Nahkojen muokkaamisessa ja puuesineiden siloittelussa tarvitut pienet kaapimet ovat yleisiä asuinpaikkalöytöjä. Nekin ovat olleet varrellisia. Myös käyräteräiset "kynsitaltat" ovat olleet kaapimisvälineitä. Muita työkaluja olivat erimuotoiset veitset, naskalit ja uurtimet.

Kivitekniikka

Kivilajeista pyrittiin löytämään aina tarkoitukseen sopivin raaka-aine. Kirveet ja taltat muotoiltiin iskemällä raaka-ainekappaleen reunoja iskukivellä yhdeltä tai kahdelta puolen. Ns. sädekiviliuskeeseen reunaiskentä soveltui huonosti. Sitä työstettiin yleensä iskemällä pitkittäin, jolloin syntyi pitkiä tasaisia lohkopintoja. Liusketta voitiin myös muotoilla "sahaamalla" sitä esimerkiksi ohuella kvartsiittilevyllä. Pii-, kvartsi- ja kvartsiittiesineitä ei hiottu. Ne muotoiltiin nyrhimällä eli retusoimalla esineaihion reunoista sarvipuikolla pieniä lastuja.

Kiukaisten kulttuurin aikainen piisaha tai -sirppi Perniöstä.
Reuna teritetty retusoimalla eli nyrhimällä.
Museovirasto

Esineet viimeisteltiin yleensä hiomalla. Hioimet olivat hiekkakiveä tai vastaavaa. Apuna käytettiin hiekkaa ja vettä. Vanhimmissa työkaluissa on usein hiottu vain terä. Joskus, kuten pallonuijissa ja vasarakirveissä, pinta käsiteltiin ennen hiomista "tikkaamalla" eli tasoittamalla se esim. sarvipuikolla. Ohueen kiveen reikä voitiin hakata, mutta paksumpiin se porattiin luu- tai puutapilla. Tässä tarvittiin myös vettä ja hiekkaa. Vasarakirveissä käytettiin putkikairausta. Porana oli ontto luu. Jo kivikaudella tunnettiin ehkä jousiporakin. Lohjennut terä voitiin korjata hiomalla ja teroittamalla uudelleen. Kivikirveen valmistusta. Kuva Aarno Karimon teoksesta Kumpujen yöstä.

Pallonuija, löydetty Alajärveltä. Museovirasto

Vasarakirveen eri tekovaiheita. Oikealla puoliksi porattu varttamisreikä sekä reiän porauksessa syntyneitä poraustappeja. Museovirasto

Kampakeraaminen kulttuuri 4200 - 2000 eKr.

Saviastian valmistustaito saavutti Suomen noin 4200 eKr., jolloin täällä alkoi neoliittinen eli nuorin kivikausi. Maamme kuului laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta ja Veikselin suulta Uralille. Yhdistävänä piirteenä on suurikokoisia, pyöreä- tai suippopohjaisia saviastioita käsittävä kampaleima- ja kuoppakoristeinen keramiikka, josta tunnetaan useita paikallisia muunnoksia. Keramiikkaa alkoi esiintyä ilman muussa esineistössä, elinkeinoissa tai yhteiskuntarakenteessa todettavia muutoksia. Kysymyksessä näyttää olleen muualta omaksuttu laina. Asuinpaikkoja tunnetaan kaikkialta maastamme. Tiheintä asutus on ollut tyypillisen kampakeramiikan aikana (3300-2800 eKr.), jolloin kaakosta lienee tullut myös uutta väestöä.

Kampakeramiikka on saanut nimensä koristelussa käytetystä kamman jälkeä muistuttavasta leimakuviosta. Suomen kampakeramiikan tyylit määritteli ja sen kronologian selvitti Aarne Äyräpää vuonna 1930 julkaistussa tutkimuksessaan.
Todettujen ominaispiirteiden perusteella kampakeramiikka jaetaan kolmeen pääryhmään, varhaiskampakeramiikkaan (4200-3300 eKr.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (3300-2800 eKr.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (2800-2000 eKr.). Kukin niistä on vielä jaettu vanhempaan ja nuorempaan ryhmään. Kampakeraamiset vaiheet ajoitettiin aluksi rannansiirtymiskronologian avulla. Myöhemmin ajoitusta on tarkennettu radiohiiliajoituksella.

Kampakeraamisten saviastioiden katkelmia.
Museovirasto

Astioiden valmistukseen ei käynyt puhdas savi, vaan siihen oli sekoitettava sideaineeksi hiekkaa, kvartsi- tai maasälpämurskaa, asbestia, palanutta luuta, kalkkikivirouhetta tai orgaanisia sekoitteita kuten simpukankuorta, hyöheniä tai kasvien osia. Ainesten laatu ja määrä vaihtelivat eri kulttuurivaiheissa. Kampakeraamiset astiat tehtiin liittämällä 4-6 cm leveitä savivöitä päälletysten. Vyön alareunassa oleva uurre sijoitettiin aina edellisen vyön ohennetun reunan päälle ja liitoskohta tasoitettiin. Koristelu oli tehtävä ennen saven kuivumista. Valmiit astiat poltettiin avotulella noin 400 asteen lämpötilassa. Koristeina olevien kuoppien tarkoitus lienee alunperin ollut vain edistää astian palamista. Kuoppia painettaessa savea tuettiin sisäpuolelta sormella, jonka jälki on usein ikuistunut astiaa poltettaessa. Voitiin myös korjata rikkoutuneita astioita. Särön molemmin puolin porattiin reiät ja halkeama liitettiin jänteellä yhteen.

Kampakeramiikan aikaisilta asuinpaikoilta tunnetaan punamultahautoja. Toisin kuin vanhemman kivikauden punamultahaudoissa niissä on usein runsaasti vainajalle mukaan hautaan annettuja esineitä, tavallisesti piistä valmistettuja keihään- ja nuolenkärkiä sekä meripihka- ja liuskekoruja. Länsisuomalaisilta asuinpaikoilta on kuoppahautojen lisäksi hautoja, joissa on hiekkakivilaa'oista tehtyjä paasiarkkuja tai päätykiveys. Eräissä haudoissa on ollut tuohikate.

Kampakeraaminen saviastia.
Museovirasto

Nuorakeraaminen kulttuuri 2500 - 2000 eKr.

Kivikauden loppupuolella Suomeen tuli uutta väestöä Suomenlahden eteläpuolelta. Tulokkaat asettuivat asumaan Etelä- ja Lounais-Suomeen. Esineistöltään ja elinkeinoiltaan he erosivat kampakeraamisesta väestöstä. Pyyntielinkeinojen ohella harjoitettiin ehkä maanviljelyä ja karjanhoitoa. Tähän viittaa asuinpaikkojen sijainti maan ilmastollisesti edullisissa osissa ja karjan laiduntamiseen soveltuvien alueiden läheisyydessä. Alkuperältään Suomen nuorakeraaminen kulttuuri on osa laajalla alueella Eurooppaa tavattavia indoeurooppalaisia sotakirveskulttuureita.
Uusi ase oli vasarakirves, joita Suomesta on löydetty noin 900. Eräissä niistä on selkäpuolella varhaisten esikuvien, kuparikirveiden valinsaumaa jäljittelevä kohojuova. Vasarakirveitä on useita tyyppejä. Nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin saviastiat ovat pienikokoisia, tasapohjaisia ja vain suuosastaan koristettuja. Monissa astioissa on koristeena päällekkäisiä nuorapainanteita.

Nuorakeraamisen kulttuurin haudat eroavat kampakeraamisen kulttuurin haudoista. Vainaja haudattiin kyljelleen, polvet koukussa. Joskus vainaja peitettiin turkiksilla tai tuohilla, joskus hautaus tehtiin puusta rakennettuun kehikkoon. Punamultaa ei käytetty. Hautoihin pantiin mukaan käyttöesineitä, saviastioita, työkirveitä ja miehille myös vasarakirveitä. Hauta-antimet viittaavat uskoon tuonpuoleisesta.
Muutamassa sadassa vuodessa uusi väestö sulautui alkuperäiseen kampakeraamiseen väestöön.

Nuorakeraamisia saviastioita.
Museovirasto

Pyheensillan ryhmä n. 2200 - 2000 eKr.

Vasarakirveskansa aiheutti muutoksia valtaamansa alueen kulttuurissa, väestössä ja kielessä. Vähitellen rannikkoalueen ja sisämaan erot kasvoivat yhä suuremmiksi. Kivikauden loppuun mennessä maamme oli jakautunut kahdeksi toisistaan eriytyväksi kulttuurialueeksi. Pohjoisimmat osat olivat jo vanhastaan omaleimaisia. Lounais-Suomeen jäänyt kampakeraaminen väestö säilytti oman kulttuurinsa. Mynämäen Pyheensillan asuinpaikan mukaan sitä nimitetään Pyheensillan ryhmäksi.

Asbestikeraamiset ryhmät n. 2800 - 1500 eKr.

Tyypillisen kampakeramiikan jälkeen on sisämaan asuinpaikoille leimaa antavana piirteenä asbestikeramiikka, joka muuntuneena jatkui vielä kivikauden jälkeenkin. Tämä keramiikka lienee kehitetty Saimaan alueella, missä on paljon asbestiesiintymiä. Varsinaisesta asbestikeramiikasta voidaan puhua, kun oli opittu hyödyntämään asbestin kuituja. Niiden avulla astioista saatiin ohutseinäisiä ja kevyitä, mutta silti kestäviä. Sisämaan asukkaat olivat läheisissä yhteyksissä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan ryhmien väestön kanssa.

Kiukaisten kulttuuri n. 2000 - 1500/1300 eKr.

Vasarakirveskansa sekoittui vähitellen alkuasutukseen. Toisiinsa sulautuneet kulttuurit muodostivat rannikon kivikauden viimeisen vaiheen, Kiukaisten kulttuurin, jonka nimi johtuu Kiukaisten Uotinmäen asuinpaikka-alueesta. Se sisältää molempien kulttuurien aineksia, mutta kampakeraaminen perinne oli vallitseva. Elinkeinoista pyyntitalous oli yhä vallalla. Porin Tuorsniemestä on ajalta noin 1900 eKr. verkkolöytö, johon sisältyy yli 800 männynkaarnakohoa sekä lehmuksen niinestä kudottujen verkkojen jäännöksiä. Ne ovat peräisin vähintään paristakymmenestä verkosta, joita lienee käytetty hylkeiden pyyntiin. Piisirpit (ks. kuva), jauhin- ja survinkivet sekä mahdollisesti kuokkina käytetyt kapeateräiset kirveet liittyvät maatalouteen.

Kiukaisten kulttuurin saviastia Maariasta.
Museovirasto

Pohjoinen

Lappi sai ensimmäiset asukkaansa heti jääkauden jälkeen. Väkeä on tullut etelästä, Suomusjärven kulttuurin piiristä, mutta myös idästä tai kaakosta, ehkä Skandinaviastakin. Kivikauden kuluessa pohjoisen erilaisuus muuhun Suomeen syveni. Yhteydet Skandinavian liuskekulttuuriin olivat hyvät, mitä osoittavat Kölin punaliuskeesta valmistetut nuolen- ja keihäänkärjet. Kvartsi ja paikallinen kvartsiitti olivat pienesineiden tavallisinta raaka-ainetta. Omaleimaista oli liuskeiden käyttö myös isoihin tuuriin, joita riitti vietäväksi naapurialueillekin. Jo varhaiskampakeramiikka levisi Inariin saakka. Punaliuskeinen hirvenpääkoristeinen tikari Tervolasta. Museovirasto

Ahvenanmaan kivikautta

Ahvenanmaan vanhimmat löydöt kuuluvat varhaiskampakeramiikan piiriin. Siellä ovat edustettuina kampakeramiikan kaikki vaiheet. Toimeentulo perustui hylkeenpyyntiin. Kiviesineitä valmistettaessa käytettiin paikallisia porfyriittisiä kivilajeja.

Myös Ahvenanmaalta on vasarakirveskulttuurin löytöjä. Samoihin aikoihin ilmaantui uusia asukkaita myös lännestä, jotka kuuluivat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin. Jauhinkivet osoittavat, että myös maanviljely tunnettiin. Asuinpaikoilla valmistettiin suippopohjaisia taivekylkisiä saviastioita, jotka koristettiin leimapainanteilla ja kuopilla. Tulisijat olivat usein suorakaiteen muotoisia laatikkoliesiä.

Ahvenanmaan merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle. Huomiota herättävät poikkeuksellisen hyvin säilynyt luuaineisto ja lukuisat savi-idolit. Idolien kuviointi esittänee vaatetusta tai ihon koristelua. Löydöt osoittavat kuoppa- ja kampakeraamisten väestöjen eläneen rinnan, jälkimmäisen ollessa selvänä vähemmistönä. Jomalan Jettbölestä on löytynyt Suomen ainoa kivikautisen ihmisen luuranko. Koristettu savi-idoli, ihmisen muotoinen savifiguuri, nuoremmalta kivikaudelta Jomalasta. Museovirasto

Kivikauden elinkeinot

Lähes koko kivikauden saatiin elanto kalastuksella, metsästyksellä ja muiden luonnon antimien keräilyllä. Vasta kauden lopulla alkoivat maanviljely ja karjanhoito tulla tunnetuiksi, mutta niiden merkitys pysyi vielä kauan vähäisenä.

Orgaanisista aineista tehdyt kalastusvälineet ovat yleensä hävinneet. Verkko tunnettiin jo Suomen asuttamisvaiheessa. Ongenkoukut olivat enimmäkseen puuta tai luuta, siksi tarvittiin kivisiä siimanpainoja. Kampakeraamisella ajalla oli käytössä yhdistelmäkoukkuja, joiden liuskevarteen kiinnitettiin luinen tai puinen väkä. Kalaa pyydettiin myös sälekatiskoilla ja merroilla. Hauki näyttää olleen yleisintä saalista.

Suomusjärven kulttuurin yleisin metsästysase oli liuskekärkinen keihäs, mutta kampakeraamisella ajalla sen syrjäyttivät jousi ja nuoli. Nuolenkärkiä tehtiin piistä, kvartsista ja kvartsiitista sekä liuskeesta. Luukärjet ovat säilyneet vain poikkeustapauksissa. Jouset olivat puuta ja niiden jänteet tehtiin hirven jänteistä. Lisäksi käytettiin monenlaisia ansoja, loukkuja ja kuoppia. Saaliista kertovat asuinpaikkojen palaneet luunsirut. Sisämaassa olivat riistaa hirvet, majavat ja karhut, mutta myös linnut, jänikset ja muu pienriista. Turkisten takia metsästettiin muun muassa kettuja ja näätiä. Jo Suomen ensimmäisillä asukkailla oli koira metsästyskumppanina.

Rannikolla saalistettiin hylkeitä, etenkin norppia. Itämeressä yleinen Grönlanninhylje pyydystettiin lähes sukupuuttoon jo kivikaudella. Tärkein pyyntiase oli luinen harppuuna. Nähtävästi käytettiin myös hyljeverkkoja. Kasvikunnasta kerättiin monipuolista ravintoa. Kivikauden aikana pähkinäpensas viihtyi Keski-Suomessa asti ja järvissä kasvoi tärkkelyspitoista vesipähkinää. Purupihkaa pureksittiin ajankuluksi mutta myös lääkkeeksi. Varmoja merkkejä maanviljelystä alkaa olla kivikauden ja pronssikauden vaihteesta, noin 2000-1500 eKr. Viljan siitepölyjen lisäksi on eräältä Kiukaisten kulttuurin asuinpaikalta löytynyt ohranjyviä. Tältä ajalta on myös piisirppejä sekä jauhinkiviä. Kiukaisten kulttuurin piirissä on löydetty kiviesineitä, joita on ehkä käytetty kuokkina. Naudan ja lampaan tai vuohen luut ovat viitteitä karjanhoidosta.

	Kalastus- ja metsästysvälineitä kivikaudella, oikealta: ongenkoukku, launi ja ongenkoukunvarsia, joihin sidottiin luu- tai puuväkänen. Museovirasto
	Oikealta: painokiviä, siimanpainoja ja nuolenkärkiä. Museovirasto

Kivikauden asuinpaikat ja asunnot

Kivikaudella asuinpaikkojen sijainnin määräsivät väestön harjoittamat elinkeinot. Pyyntiväestö asui avoimilla, hiekkapohjaisilla rantakaistaleilla. Elinkeinot edellyttivät siirtymistä vuotuisen pyyntikierron mukaisesti asuinpaikalta toiselle. Joillakin edullisesti sijaitsevilla paikoilla on asuttu kautta vuoden. Kivikauden loppupuolella asuinpaikat soveltuivat myös karjanhoitoon ja maanviljelykseen. Ilmasto oli koko kivikauden ajan lämmin ja suotuisa.

Varhaisimmat Suomesta tunnetut asumukset ovat kotarakennelmien jäännöksiä Suomusjärven kulttuurin piiristä. Asuntojen katteena lienee käytetty nahkoja tai tuohia. Kampakeraamisilta asuinpaikoilta tunnetaan myös soikeita ja suorakaiteenmuotoisia asumuksia. Niiden pohjat erottuvat maastossa laakeina, matalan vallin ympäröiminä painanteina. Monesti asunnonpohjat muodostavat muinaisen rantalinjan suuntaisia rivejä. Nuorakeraamisen väestön asumuksista ei tiedetä kovin paljon. Ehkä he asuivat turveseinäisissä kuoppa-asunnoissa.

Kodanpohjien painanteita Tervolan Törmävaarassa.
Museovirasto

Kivikauden kauppa

Omavaraisuus oli elinehto, mutta jo varhain syntyi alueiden välistä tavarainvaihtoa, joka saattoi olla myös hyvien suhteiden ylläpitämiseksi tarkoitettua lahjojen antoa. Kauppatavaraa oli epäilemättä tavallista parempi raaka-aine, jota on kuljetettu pitkienkin matkojen takaa. Pohjoissuomalaista sädekiviliusketta ja itäsuomalaista vuolukiveä levisi koko Suomen alueelle. Piitä tuotiin etenkin Venäjältä, jossain määrin myös Skandinavian eteläosista. Valmiina esineinä tuli Äänisen viherliusketalttoja, pohjoisskandinaavisia punaliuskekärkiä ja -veitsiä. Asbestikeramiikan myötä tuli Savon asbestistakin kauppatavaraa. Meripihkakoruja kulkeutui jopa Lappiin saakka. Kasvojen muotoinen meripihkariipus on löytynyt Metsäpirtistä Karjalan kannakselta. Museovirasto

Meripihkariipukset olivat tuontia Itä-Preussista.
Museovirasto

Taide ja uskomukset

Kivikautisten ihmisten uskomuksista voidaan tehdä päätelmiä hautaustapojen, kalliomaalausten, kivi- ja puuveistosten sekä savi-idolien pohjalta. Haudat kertovat uskosta tuonpuoleiseen, jonne vainaja on saatettu perinteisten riittien avulla. Joskus vainaja peitettiin elämää edustavan veren värisellä punamullalla. Hautoihin pantiin käyttöesineitä, joita vainajan arveltiin tarvitsevan tulevassa elämässään. Meripihka- ja liuskeriipukset ovat voineet olla koruja, mutta myös pahalta suojaavia amuletteja. Hautojen sijoittaminen asuinpaikoille osoittaa, että vainajia ei pelätty. Kiuruvedeltä löydetyn kivisen reikäaseen kantaosa on ihmisen muotoinen. Museovirasto

 

Suomesta tunnetaan yli 60 esihistoriallista kalliomaalausta, jotka ovat peräisin ajalta 3000 - 100 eKr. Ne on tehty punamullalla pystysuoriin, usein suoraan vedestä nouseviin kallioseiniin. Kalliomaalausten eläimet liittyvät ehkä metsästysmagiaan. Niissä on joskus kuvattu myös sarvipäisiä shamaaneja. Osittain tällä perusteella maamme kivikautisen pyyntiväestön uskonnon on katsottu olevan läheistä sukua arktisten pyyntikulttuureiden piirissä myöhemmin esiintyvälle shamanismille.

Kalliomaalauksia Heinäveden Vieruvuorelta.
Museovirasto

Eläinpääveistokset ovat rei´itettyjä veistoksia tai reikäkirveitä, joiden kantaosa on veistetty eläimenpään muotoiseksi. Ne esittävät hirveä tai karhua. Veistokset on valmistettu pehmeistä kivilajeista kuten vuolukivestä, viherliuskeesta tai kvartsiitista. Eläinpääesineitä on myös veistetty puusta ja luusta. Tapa koristaa esineitä eläimenpäillä on ominaista niille Pohjois-Euroopan havupuuvyöhykkeellä eläneille kansoille, joiden toimeentulo perustui pyyntiin. Ne saattavatkin liittyä metsästysonnen hankkimiseen. Joskus niiden on katsottu esittäneen suvun tai klaanin pyhää nimikkoeläintä, josta sen jäsenet uskoivat polveutuvansa. Suomen ehkä tunnetuin kiviesine, Huittisten Palojoen hirvenpää, on löydetty vanhemman kivikauden asuinpaikalta. Samalta ajalta on Rovaniemen Lehtojärven männystä veistetty ja punamullalla sivelty hirvenpää, joka alunperin lienee ollut veneen keulakuva. Valtaosa kivisistä eläinpääesineistä ajoittuu nuorempaan kivikauteen.

Hirvenpääveistos Huittisista. Museovirasto

Karhunpääveistos Paltamosta. Museovirasto

Kivikauden lukuisiin, taidokkaisiin eläinkuviin verrattuna ihmiskuvia on vähän ja nekin varsin kömpelöitä. Tärkeän ryhmän muodostavat ns. savi-idolit, poltetusta savesta valmistetut pienet ihmiskuviot, joita tunnetaan varhaiskampakeraamiselta ajalta lähtien (ks. kuva). Pienet savikuviot saattavat olla vaikkapa lapsille tehtyjä leluja. Savikuviot eli idolit liittyivät kivikauden uskomusmaailmaan. Museovirasto Ihmishahmoinen mäntyveistos Pohjankurusta. Museovirasto

Jätinkirkot

Jätinkirkko, Kotakangas, Tyrnävä.

Muinaisiin rantakivikoihin tehdyt jätinkirkot sijaitsevat vyöhykkeenä Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan rannikkoseudulla, tavallisesti muutaman kymmenen kilometrin päässä nykyisestä rannikosta. Muodoltaan ne ovat suurikokoisia, suorakaiteenmuotoisia tai soikeita kivikehiä, joissa on tavallisesti yksi tai useampia "porttiaukkoja". Kivikehiin liittyy monenlaisia kansantarinoita ja -uskomuksia. Arkeologit ovat tulkinneet niitä mm. poroaitauksiksi ja kulttipaikoiksi. Jätinkirkkojen sijainti ja ajoitus kuitenkin viittaavat siihen, että ne liittyvät hylkeenpyyntiin. Jätinkirkkojen kuvalähde: Appelgren, Hjalmara, Suomen muinaislinnat. Suomen muinaismuistoyhdityksen Aikakauskirja XII. Helsinki 1891.

Jätinkirkko ja "sakasti" (raunio) Temmeksen Linnamaalla.

Esihistorialliset kulkuvälineet

Yksipuisia ruuhia löytyy usein soista ja järvien pohjista, ainoatakaan ei ole voitu ajoittaa varmasti kivikauteen. Sen sijaan muutama mela on hiiliajoitusten mukaan kampakeraamisen ajan loppupuolelta.

Kalliomaalauksissa ja -piirroksissa on kuvattu aluksia, jotka ehkä ovat olleet nahkaveneitä. Niiden keulan koristeena on usein ollut hirvenpää, kuten Rovaniemen puinen hirviveistos. Viimeistään rautakaudella osattiin tehdä myös puuveneitä. Lukuisissa polttohautauksissa on rautaniittejä osoittamassa, että vainaja on poltettu veneessä. Veneen laitalaudat on voitu myös "ommella" toisiinsa männyn juurilla. Rovaniemeltä löytynyt puinen hirvenpää on voinut olla veneen keulakuva. Museovirasto

Kivikaudella käytettiin kuljettamiseen rekeä. Heinolan Viikinäisten reenjalas noin 6900 eKr. on maamme vanhimpia löytöjä. Jalaksia on suolöytöinä varsin paljon. Lapinlahdelta löytynyttä runsaat viisimetristä rekeä ovat vetäneet ehkä ihmiset eivätkä koirat. Jäätyneet vesistöt ja suot olivat helppokulkuisia ja pisimmät matkat tehtiinkin luultavasti talvisin niitä pitkin. Suksia on Suomen soista löytynyt paljon, mutta vain yksi on kivikaudelta. Muut ovat enimmäkseen rautakaudelta. Niissä on usein piirtokoristelua.

Ennallistuspiirustus reestä Kuortaneen Ala-Mäyryn maalta
löydetyn jalaksen perusteella.
Museovirasto

JOHDANTO KIVIKAUSI PRONSSIKAUSI RAUTAKAUSI SISÄLLYSLUETTELO

OPETUSPAKETIN ALKUUN

© Museovirasto, Suomen kansallismuseo
Osien kopiointi sallittu vain opetustarkoituksiin.